Entä jos lukijat eivät välitä?
Finlaysonin Plevnan kutomosali 1896. Kuva: K. E. Ståhlberg / Vapriikin kuva-arkisto, CC BY 4.0.
Kirjalliset tekoälykohut jatkuvat. Uusin kohu koskee Thélyson Orélienin kirjoittamaa ja jo ennen kohua bestselleriksi noussutta C'était ça ou mourir -kirjaa, josta WSOY on julkaisemassa suomennoksen. Anonyymin X-tilin mukaan Pangram-palvelu paljastaisi kirjan suurelta osin tekoälyn kirjoittamaksi. Haitilais-kanadalainen kirjailija on kiistänyt syytökset. Kirja on jo voittanut useita palkintoja ja oli jo noussut ehdolle arvostetun Goncourt-palkinnon saajaksikin, mutta kohun myötä se pudotettiin ehdokaslistalta pois.
Sekä Orélien-kohu, aiempi Jamir Naziria koskeva tekoälyväite ja Mia Ballardin Shy Girl -kirjan ympärillä käyty keskustelu ovat samankaltaisia: virallisen kirjallisuusinstituution hyvksymät kirjalliset tuotteet, joiden kirjoittaja(ksi ilmoitettu henkilö) on ei-valkoinen kirjailija, “paljastetaan” tekoälyä käyttäväksi huijariksi. Kirjailija kiistää syytteet eikä lopullista selvyyttä saada.
Kipuilu tapahtuu nyt ns. korkeakirjallisuuden parissa: siis sellaisen kirjallisuuden, jossa kirjailija on perinteisesti tehnyt teosta kärsivällisesti ja hioen käsikirjoitusta useiden vuosien ajan ja joilla osallistutaan arvostettuihin kirjallisuuskisoihin ja päästään myyntilistoille. Niin sanotun genrekirjallisuuden puolelle tekoäly on luikerrellut jo aiemmin. Esimerkiksi New York Times kertoi helmikuussa romanttisen kirjallisuuden tekijöiden AI-käytöstä. Jutussa haastateltu Coral Hart -pseudonyymiä käyttävä kirjailija kertoi tuottaneensa tekoälyn avulla viime vuonna 200 kirjaa, jotka myivät yhteensä noin 50 000 kappaletta. NYT:n juttu päättyy lainaukseen AI-pohjaisia kirjoja kustantavan Future Fiction Press -yhtiön perustajan ja tekoälyn avulla kirjoja toteuttavan Elizabeth Ann Westin lausuntoon. West uskoo AI-fiktion yleistyvän ja sen muuttuvan hyväksyttäväksi. “Eventually,” Ms. West said, “readers will not care.” Eli jossakin kohtaa lukijat lakkaavat välittämästä siitä, onko kirjan tehnyt ihminen vai kone.
Hieman samaan tulokseen, ainakin osittain, on tullut kirjallisuuden Nobel-palkintoveikkausten listoilla sitkeästi pyörivä amerikkalaiskirjailija Joyce Carol Oates. Twiitissään Oates vertaa AI:n avulla tuotettuja “kaavamaisia” kirjoja ja käsin kirjoitettuja kirjoja (Oates tunnetusti kirjoittaa kirjansa kynällä) vaatteidenvalmistusprosessiin. “There are machine-made clothes & there are custom-made clothes. They appeal to different customers”, Oates kirjoitti.
Vertaus on kaukana täydellisestä (koneet eivät tee vaatteita vaan tekijät ovat yleensä huonosti palkattuja ihmisiä matalapalkkamaissa, vähän samalla tavalla kuin tekoälyn kouluttajat ja vahtijat ovat huonosti palkattuja ihmisiä matalapalkkamaissa). Lisäksi se, kuinka tosissaan Oatesin twiitit pitää ottaa on vaivannut kirjailijan seuraajia jo yli kymmenen vuoden ajan. Jos Oatesin ottaa tosissaan, niin Oates näyttäisi siis kuvittelevan AI-rajan kulkevan genre- ja korkeakirjallisuuden välissä: korkeakirjallisuus olisi siis artesanaalista käsityötä ja romantiikka t-paitoja Vietnamista. Mutta jos Orélienin ja Nazirin (ja Ballardin) tapaukset osoittautuisivat tosiksi ja kirjailijat olisivat kirjoituttaneet teoksensa tekoälyn avulla, raja olisi jo siirtynyt korkeakirjallisuuden sisälle.
Ehkä tässä kohdassa on syytä muistaa, että massatuotantoisen kirjallisuuden tuotantomuodossa ei ole varsinaisesti mitään uutta. AI:n avulla tehtävä kirjan tuotantoprosessi on jotakuinkin sama kuin yhdysvaltalaisen nuortenkirjoja julkaisseen Edward Stratemeyerin syndikaatti-tuotantomalli viime vuosisadalla: kirjailija (käytän tässä nyt sanaa paremman puutteessa) antaa juonihahmotelman, jonka ulkopuolinen taho (Stratemeyerin tapauksessa joku useista lukijalle tuntemattomaksi jäävistä haamukirjoittajista, Coral Hartin tapauksessa tekoäly) toteuttaa. Tämän jälkeen kirjailija tekee laaduntarkistuksen, jonka jälkeen kirja taitetaan ja julkaistaan.
Jos hieman jalostaisi Joyce Carol Oatesin vertausta, voisi ajatella että olemme kirjallisuuden suhteen samassa tilanteessa kuin joskus 1800-luvun loppupuolella oltiin käsityön ja koneiden avulla tapahtuvan valmistamisen kanssa. Siinä missä ennen teollistumista tekijä suunnitteli ja toteutti esineen, teollistumisen myötä roolit erkanivat: syntyi suunnittelijan ammatti ja tehdas tuotti suunnittelijan hahmotteleman lopputuloksen. Kielimallit tekevät, tai ainakin näyttäisivät tekevän, saman kirjoittamiselle: ne automatisoivat lausetason käsityön ja jättävät ihmisen rooliksi suunnittelun, ainakin toistaiseksi.
Teollisen valmistamisen vastaliikkeenä syntyi aikanaan Arts and crafts -liike, joka korosti käsityön merkitystä. Hieman samalla tavalla nyt esimerkiksi yhdysvaltalaisen Authors Guild- ja brittien Society of Authors -järjestöjen Human Authored - merkintä tai suomalainen Ihmisen tekemää -hanke haluavat erotella toisistaan synteettisen ja “aidon” ja tarjota jonkinlaisen sertifikaatin tai tunnisteen ihmisen tekemälle sisällölle. Tällä hetkellä ne näyttävät ennen kaikkia tekijöiden puolustusliikkeiltä, joilla pyritään erottelemaan ihmisen tekemä sisältö koneen tekemästä, jotta yleisö osaisi valita ihmisen tekemän. Mutta entäpä jos New York Timesin haastattelema AI-romantiikkaa lukijoilleen puskeva Elizabeth Ann West on oikeassa? “Eventually readers will not care”.