Suviko oli lähettänyt minulle (kiitoksia) Deliciousissa linkin PP-läjään, joka käsitteli pelaamista ja journalismia. Tai sen piti käsitellä; ei siinä aiheesta itse asiassa sanottu juuri mitään, annettiin ymmärtää, että asioilla on tai voisi olla jotain tekemistä keskenään.

Enemmän konkretiaa löytyy taannoisesta Poynterin blogipostauksesta. En ollut aiemmin tutustunut Poynterissa kovin hehkutettuun bracketing-pelimuotoon, joka näemmä on isompikin juttu Yhdysvalloissa.

Suomessa en ole törmännyt uutispeleihin, ellei sellaiseksi lasketa esimerkiksi Taloussanomien Ennustajamestaria ja erilaisia tietokilpailuja. Sekä nämä, että Poynterissa esitellyt pelit ovat muodoltaan aika yksinkertaisia ja muistuttavat enemmän lautapelejä kuin mitään Wiistä karannutta.

Idea journalistisista peleistä tai pelaamisesta yhtenä journalistisen sisällön kulutusmuotona on kuitenkin kiehtova, vaikka esimerkit vielä ovatkin vähän valjuja.

(Kuva: Steve Berry, julkaistu CC-lisenssillä)

Kun tulee jatkuvasti erilaisia videoröpötyksiä dissatuksi, niin kehutaan nyt kun aihetta on. Nimittäin: Ilta-Sanomien videotuomarit. Rento, lo-fi-tyylillä toteutettu lätkäaiheinen videopodcast. Okei, ei sitä tietenkään sillä nimellä kutsuta, ettei Reino Jofa pelästy ja jätä katsomatta. Eikä sillä ole oikeaa osoitetta tai RSS-feediä. Mutta kuitenkin.

Oikein jees. Mielummin tällaista katsoo kuin Jukka Tolosen olkapäälle laskeutuvaa surua.

EDIT: VIdeot löytyvät siis upotettuina Ilta-Sanomien MM-kisablogista. Kiitokset korjauksesta, PA.

Jatkona eiliseen: mediadirikat esittävät Helsingin Sanomissa jyrkän huolestumisensa Ylen pyrkimyksestä jaella sisältöjään ilmaiseksi. Tai no, jotkut esittävät. Lähinnä ne, joiden bisnekseen tällainen jakaminen vaikuttaisi oletettavasti negatiivisesti. Esimerkiksi Elisassa ei olla kovinkaan huolissaan.

Sanomien toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen on HS:n mukaan epäillyt, että Ylen uutisten julkaiseminen kaupallisten toimijoiden alustoilla ei välttämättä olisi hyvä asia riippumatomalle ja monimuotoiselle tiedonvälitykselle. Kyseistä monimuotoisuutta edustakoon oheinen kuvakaappaus Amppareista tältä aamulta. Monimuotoisuuden lähteenä on tässä tapauksessa STT.

Avainasia haastattelussa lienee se, että Yle keskittyy sisältöön ja jakelua voivat hoitaa muutkin. Tämä voisi tarkoittaa sitä, että Yle voi luovuttaa sisältöjään jakeluun erilaisiin väyliin ilman sen kummempaa korvausta, kunhan ohjelmiin ei työnnetä mainoksia. Lisäksi jutussa sanotaan hieman epämääräisesti, että Ylen äänitearkisto olisi lähiaikoina avautumassa kaikkien suomalaisten käyttöön.

Jakeluteiden avaaminen perinteisten broadcast-verkkojen ulkopuolelle on hyvä veto. Se höllentää Digitan kuristusotetta Ylestä. Lisäksi se saattaa tehdä esimerkiksi Tvkaistan kaltaisten palveluiden rakentamisesta nykyistä helpompaa. Ja tästä kaikesta seurauksena on julkisin varoin tuotettujen ohjelmien helpompi saatavuus ajasta ja paikasta riippumatta, mikä epäilemättä lisää niiden katselua ja kuuntelua.

Jakelutavan muuttaminen ja radioarkiston avaaminen edellyttävät kuitenkin sopimista, käytännössä lisensointia. Olisiko niin onnekkaasti, että sisältöjen lisensointiin uskallettaisiin ottaa jokin CC-variantti? BBC:hän käytti CC:stä johdettua Crative Archive Licenceä pilottiprojektissaan.

Olisiko Ylellä ja Jungnerilla munaa ottaa käyttöön vastaava systeemi Suomessa? Tai edes kokeilla sitä?

Wikin ideana on "olla sellainen paikka, jota löytää varmasti linkit/tiivistelmät tuoreimmista journalismikeskusteluista" ja "tuottaa yhteenvetoja journalismin ilmiöistä".

Ehdottoman kannatettava idea! Journalismiwikiä pyörittävän Mediawikin käyttö saattaa vaatia hieman opettelua, mutta ainakin kaikille Wikipediaa käyttäneille se on tuttu alusta. Wikiöimään siis.

Paneeli oli hauska, keskusteluakin syntyi. Keskustelua syntyi jälkikäteen myös Jaikussa. Jaiku-keskustelussa Pekka Nikrus tarttui käyttämääni tietokantajournalismin käsitteeseen. Olin käyttänyt esimerkkinä tällaisesta journalismin lajista aiemmin Chicagocrime-nimellä tunnettua palvelua, jonka online-journalismin suuriin nimiin kuuluva Adrian Holovaty aikoinaan väänsi kasaan.

Pekan mielestä kyseessä ei ole journalismi:

Eikö Chicagocrime (nyk. everyblock.com) 'vain' kerää informaatiota useista lähteistä ja näytä sitä – eri tavoin (esim. kartoin ja käppyröin) – yhdessä paikassa. Minulla on tapana kutsua sellaisia agregaateiksi. Minun pieneen herneaivoon ei oikein taivu se miten tuo on sen journalistisempaa kuin esimerkiksi Google Earth (sans käppyrät)?

Minun mielestäni tällaisetkin palvelut ovat/voivat olla journalistisia. Raakasti kärjistäen muuntaisin antropologi Leslie Whiten kuuluisaa määritelmää antropologialle: journalismi on sitä mitä journalistit tekevät.

Tiedän, määritelmä on aika omahyväinen. Parempi perustelu olisi ehkä samasta Jaiku-ketjusta poimittu Jaakko Kuivalaisen perustelu: journalistien toiminta netin ja tietokantojen parissa voi synnyttää samanlaisen tuotteen kuin tuotekehitys journalismin ulkopuolella. Tosin ollakseen journalismia, tuote vaatii pohjakseen journalistista etiikkaa, kuten Olli Sulopuisto samassa ketjussa kirjoitti.

Lukekaa Jaiku-ketju, siellä on paljon hyvää kamaa. Ja sitten voisitte halutessanne kommentoida seuraavia tuotoksia: ovatko nämä journalismia vai eivät? Miksi?

- Oma kaupunki
- Faces of the fallen
- Hintaseuranta
- Maplight.org

Aller yllättää varaamalla bloggkoll.fi-domainin. Bloggkoll.com-domainissa näyttää toimivan jonkinlainen ruotsalainen blogilistapalvelu, jota ilmeisesti ollaan jossain vaiheessa sitten laajentamassa myös Suomeen. Tai ainakin pidetään huoli siitä, että brändi pysyy omissa näpeissä.

Toinen Allerin jännittävä varaus on mzine.fi. Ei aavistustakaan mistä on kysymys, ellei Aller sitten ole tuomassa Suomen markkinoille lokalisoitua versiota Missisippin yliopiston journalismin opiskelijoiden lehdestä.

Alma Media Lehdentekijät on napannut itselleen advertoriaali.fi:n. Aika selvä asia, tämä.

Sanoma Digital on käynyt rohmuamassa jokajumalansuomalaisenkaupunginautot.fi-tyyppisiä domaineja. Espoonautot, forssanautot, joensuunautot... you name it, they've got it. Ja asunnot myös. Lisäksi kehitteillä lienee jonkinlainen linkkipalvelu siitä päätellen, että lasikuutioon on päätynyt linkkisivu.fi. Linkkiloota.fi näköjään jo toimiikin: kyseessä on tinyurlin suomalainen versio.

Tammi on varannut mariakallio.fi:n. No oli aikakin.

Domaineja hallinnoiva Viestintävirastokin on ollut ahkerana. Virasto on ottanut itselleen kaikki mahdolliset tv-maksuun liittyvät domainit suomeksi ja ruotsiksi. Mutta miksi ihmeessä virasto on ottanut haltuunsa vantaankaupunki.fi-domainin? Tiedä hänestä.

Muita mainitsemisen arvoisia ja hämäriä:
- Viestintätoimisto Drum: bongo.fi.
- Kauppalehti: menestyjat.fi
- Tvkaista: tuuble.fi
- Sonera: helpson.fi (on jo toiminnassa, mutta salasanan takana)
- Elisa: elisalabs.fi, elisamasters.fi

Video katsottavissa osoitteessa http://www.hs.fi/videot/1135235591520

Katso myös trilogian aiemmat osat "Suru laskeutui autolautasta" ja Suru laskeutui Kirkan kotikadulle".

Aamun Hesarissa sivulla C4 mainostettiin Sofi Oksasen uutta romaania Puhdistus. Puolen sivun mainoksen alussa on sitä normaalia kriitikkositeerausta, jolla lukijalle vakuutetaan, että ovat tätä muutkin lukeneet ja tykänneet ja kehuneet vielä julkisestikin. Yksi kehuista kuuluu:

"Oksasen Puhdistus on on häikäisevä. Parasta Suomessa julkaistua kaunokirjallisuutta aikoihin."

Tämä kehun on mainoksen mukaan kirjoittanut nimimerkki Humanisti Parnasso-lehden blogissa. Humanisti on tässä tapauksessa samassa ringissä kuin Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien kaltaisten marginaaliblogien kirjoittajat.

Samaan asiaan liittyen. Miksi Parnasson blogin lukijat haluavat keskustella kirjallisuudesta anonyymisti? Ymmärrän kyllä, että diktatuurimaissa hallituksen arvosteleminen on hengelle hupaa hommaa. Ja että yhteiskunnallisten epäkohtien paljastaminen voi olla monin tavoin riskaabelia toimintaa Suomen kaltaisissa maissakin. Mutta kirjallisuuskeskustelu? Onko esimerkiksi mainittu Sofi Oksanen niin pelvoittava henkilö, että häntä ei uskalleta edes kehua muuten kuin nimimerkin suojista?

EDIT: Myös Parnasson päätoimittaja äityi kommentoimaan tapausta.

Jos siis kiinnostaa, tilaisuuden referointia voi seurata Jaikun Mediapäivät-kanavalta. Harmi, että Jaikuun rekisteröityminen on tällä hetkellä suljettu. Jos tarvitset tai haluat kutsun Jaikuun, niin pyydä kommenteissa; minulla on 20 kutsua tililläni.

Kyseinen jakotapahtuma on OPM:n vuosittainen kulttuurilehtilautakunnan kokousrumba. Pari kokousta on vielä edessä tänä vuonna.

Tuen jakaminen on monessa mielessä hämmentävää hommaa. Kuten olen jo aiemmin todennut, on jokseenkin turhauttavaa olla jakamassa rahaa, joka suurimmilta osiltaan menee Itellan ja kirjapainoyritysten taskuun. Lehtien tekijät eivät useinkaan saa edes kirjoituspalkkioita työstään. Kulttuuri- ja mielipidelehtiä tehdään suurelta osin talkootyönä.

Jonkin verran vaikeuksia tuottaa panna rahan jakamisessa samalle viivalle toisaalta kulttuuri- ja mielipidelehtiä ja toisaalta uskonnollisia lehtiä. Ministeriön tuen jakamisesta antamissa ohjeissa sanotaan avustusta voitavan myöntää lehdelle, joka "ylläpitää kulttuurista, tieteestä, taiteesta tai uskonnollisesta elämästä käytävää yhteiskunnallista keskustelua". Minun on suhteellisen helppo löytää perusteet tuen suositteluun useimmista Kultin jäsenlehdistä, mutta uskonnollisten lehtien kohdalla tekee monissa tapauksissa tiukkaa. Minusta monet niistä näyttävät huonolaatuiselta hartauskirjallisuudelta, jossa uskonnollinen keskustelu tarkoittaa lähinnä lukijapalstojen maanisia katusaarnaajia.

Rakenteellinen ongelma on siinä, että rahaa voidaan antaa ainoastaan, jos julkaisu on "vaikeassa taloudellisessa asemassa". Eli jos lehti onnistuu tiukalla kulukurilla vääntämään toimintansa kannattavaksi, loppuu myös OPM:n tuki. Kannustavaa.

Joskus epäilyttää myös suositella jotakin rahasummaa lehdelle, josta kuulee ensimmäisen kerran lautakunnan kokouksessa. Monet lehdistä lähettävät esimerkkilehdet lautakunnan jäsenille joskus kevään korvalla, mutta toiset eivät. Arvatkaa, kummat ovat paremmassa asemassa, kun jakoa tehdään: ne lehdet, joista on lukenut ainakin yhden numeron vai ne, joista ei ole kuullutkaan?

Ja edelleen odotan, että joku jengi pistäisi pystyyn yhdistyksen, alkaisi julkaista kulttuuriaiheista blogia ja hakisi sille tukea.

* Varmuuden vuoksi: lautakunta ei varsinaisesti jaa rahaa, vaan rahat myöntää ministeriö kuultuaan lautakuntaa. Viime kädessä rahoista päättää opetusministeri.

Nyt tuli sellainen reikä, että ehdin käydä vilkaisemassa HS:n online-toimituksen blogia. Jukopliut! Melkein sata kommenttia Pauliina Grönholmin merkintään, joka käsitteli HS:n (väitettyä) viihteellistymistä.

Itseäni ihmetyttää se, että jengi jaksaa ottaa kommenttiosastolla ilmeneviä kierroksia HS:n aihevalinnoista ja painotuksista. Mistä se kertoo? Ja miten nämä ihmiset ilmeisen toistuvasti jaksavat käydä lukemassa julkaisua joka ei heitä kiinnosta ja vielä sen jälkeen jaksavat valittaa siitä, miten julkaisu kirjoittaa asioista, jotka eivät heitä kiinnosta? Vaihtoehdoista HS:lle ei ole puutetta, verkossa sen paremmin kuin printissäkään.

Miksi valittajat eivät yksinkertaisesti hylkää Hesaria? Ovatko lukijat kuitenkin nauliutuneet lehteensä? Eikö lehdestä malteta päästää irti, vaikka se ei vastaa idealisoitua kuvaa 30 vuotta sitten ilmestyneestä lehdestä, joka julkaisi pelkästään Tärkeitä ja Vakavia uutisia?

Grönholmille täytyy joka tapauksessa nostaa hattua. Kysymyksiin vastataan ja asioita kommentoidaan blogissa esimerkillisesti.

Aiheeseen liittyy myös Nelosen uutisvideo, joka melkein vetää vertoja klassiselle "Suru laskeutui Kirkan kotikadulle" -montaashille.

Luottokortti laulamaan. Tai Paypal. Yks hailee, kunhan tarvittava rahamäärä tulee täyteen. Hop hop.