Sanotaan nyt ihan aluksi, että en välttämättä ole aivan neutraali ulkopuolinen arvioija. Kirjoitin vuosikausia juttuja Bittiin ja olin mukana sumplimassa toteutumatta jäänyttä Bitin web-uudistusta muutama vuosi sitten. Tunnen suurimman osan lehden toimittajista (terveisiä vaan).

mB:n uudistus ei ole normaali aikakauslehden uudistus. Yleensä (tai sanotaanko nyt naistenlehdissä ja yleisaikakauslehdissä) uudistukset ovat pitkälti ulkonäkouudistuksia: uudistetaan logo ja taitto, nimetään osastot uudestaan ja vaihdetaan kolumnistit. Tällaisten uudistusten tarkoituksena on saada lehti näyttämään sillä tavalla uudelta, että aiemmin lehteä ostamattomat ihmiset saataisiin tarttumaan tuotteseen. Riskinä on tietenkin se, että vanhat tilaajat ja irtonumero-ostajat alkavat hyljeksiä uutta tuotetta. Liian radikaaleja uudistukset eivät siis saa olla. Toimitus suomalaisissa lehtiuudistuksissa pysyy yleensä entisellään. Toimitus ei ole mB:n mylläyksessäkään uusiutunut; päätoimittaja on kyllä vaihtunut, mutta uusi päätoimittaja astui remmiin uudistuksen ollessa jo käynnissä.

Osa osalta

mB:n uudistus on siis “oikea” uudistus: lehden rakenne, ulkoasu ja juttutyypit on selvästi mietitty uusiksi. Lehti jakaantuu viiteen pääosaan. Alun “Tekniikan ajassa” on ajankohtaisosio, jossa pääpaino on tuoteuutisissa. Varsinainen uutisosio se ei ole: kuukausittain ilmestyvässä printtilehdessä uutisosio onkin jo hieman vaikea konsepti. “Ilmiö”-osiossa on kuukauden laaja teemajuttu. Ensimmäisessä mB:ssä jutun aiheena on television muutos. Testiosio sisältää vertailut ja yksittäisten tuotteiden pikakokeet. Digitaalinen elämä -osio pyrkii puimaan digitaalista elämäntapaa ihmislähtöisesti esittelemällä tietoteknisiä ratkaisuja ongelmiin ja ihmisiä, jotka käyttävät tietotekniikkaa. Viimeisenä lehdessä on viihdetekniikkaa ja tekniikkaviihdettä ruotiva osio.

Testaaminen, mittaaminen ja numeerinen arviointi ovat olleet Mikrobitin ja oikeastaan kaikkien suomalaisten tietotekniikkalehtien lähtökohta ja kivijalka. Tästä perinteestä uudistunut mB selvästi pyrkii eroon. Mittaukset ja niitä avaavat käyrät ja taulukot ovat selvästi sivuosassa, jopa taittovinjetin oloisia pikkuelementtejä. Paino on selvästi tunteessa ja pehmeämmissä argumenteissa: vertailuissa tuotteita arvotetaan jopa kolmella pehmeällä arviointimenetelmällä: tähdillä (1-5), arvosanoilla (4-10) ja hinta/laatu-arvosanalla (kaksi plus-merkkiä – kaksi miinus-merkkiä). Ehkä vähempikin arvosanametodimäärä olisi riittänyt.

Vertailuaiheiksi ensimmäiseen lehteen on valittu älypuhelimet ja SSD-levyt. Valinnat antavat ehkä suuntaa tulevista vertailuaiheista: yksi suureen yleisön osto-oppaaksi soveltuva ja toinen, tekniikkaorientouneemman yleisön houkuttelija. Kakkosvertailu (eli tässä tapauksessa SSD-levyt) on todella lyhyt rutistus, käytännössä viidestä tuotearviosta ja lyhyestä kommenttilaatikosta muodostuva juttu. Tekniikkaa jutussa ei avata oikeastaan lainkaan. Päävertailussakaan ei sen kummemmin selitetä älypuhelinten sisuskaluja tai ratkaisuja.

Ilmiöjuttu on sujuvasti ja asiantuntevasti kirjoitettu (ja hei, siinä haastatellaan minua!). Toisaalta, aivan samanlaisia juttuja voi lukea jo yleisaikakauslehdistä ja lyhyemmässä muodossa yhä enemän taustoittavaan suuntaan liikkuvista sanomalehdistäkin. Kovin paljon uutta tietoa jutusta ei aiheesta kiinnostuneelle enää irtoa.

Lehden lifestyle-osaston pyöräilyn ja pyöräilijän tietotekniikkaa esittelevä juttu on kiinnostava. Elokuvaohjaaja Timo Vuorensolan laitteita ja viihdeteknisiä näkemyksiäkin kyllä lukee, mutta ihmeellistä uutta juttu ei kerro sen paremmin tekniikasta kuin ohjaajastakaan.

Mutta kenelle se on tehty?

Uudistuneen lehden keskeinen ongelma on sen kohdeyleisö. Tai siis tämä on varmaan minun ongelmani. En oikein saa kiinni siitä, ketä tai minkälaista ihmistä lehdellä tavoitellaan.

Kyseessähän on siis tietotekniikkaa ja sen käyttöä esittelevä lehti. Tekniikkaa lehti ei kuitenkaan juuri esittele tai avaa. Tekniikka tarkoittaa mB:n yhteydessä tuotteita. Tuotteiden taustalle ei juurikaan mennä.

Lehden uudistuksessa on selvästi ottaa aiempaa ihmisläheisempi ote. Mittaustuloksen tai asiantuntija-arvion sijaan lehteen on otettu tekniikan käyttäjä kertomaan jonkin tietoteknisen tuotteen ominaisuuden käytettävyydestä tai hyödyllisyydestä. Tämä tekee jutuista varmasti helpommin lähestyttäviä, mutta tuo mukanaan myös jonkinlaisen kohderyhmäongelman: jos ihminen on kiinnostunut tietotekniikasta niin paljon, että hän on valmis ostamaan siitä kertovan lehden, hän todennäköisesti tietää jo, että Googlen ryhmäkalenterilla voi tehdä useamman ihmisen käyttöön kätevän jaettavan kalenterin.

mB:stä puuttuu myös tekeminen. Kun lehden ytimessä on valmis tuote ja tuotteiden rajoissa tapahtuva tietotekniikan käyttäminen, jää tekniikan muokkaaminen ja uudelleenkäyttö sihdin ulkopuolelle. Sallinette kömpelön vertauksen: jos Glorian Ruoka & Viini käsittelisi aihettaan samalla tavalla kuin mB, olisi lehdessä einespizzojen osto-, lämmitys- ja syöntiohjeita. Esimerkki päinvastaisesta ajattelutavasta on esimerkiksi Make-lehti. Hieman samanlaista asennetta oli myös MikroBitissä joskus 15 vuotta sitten.

Ei se helppoa ole

Lehden tämänlaajuinen uudistaminen ei ole helppo homma. Lisäkierrettä työhön on tuonut muuttuva ympäristö: ilmaisesta ja ajantasaisesta tietotekniikkamateriaalista (mukaan lukien tuotearviot) on verkossa ylitarjontaa. Printtilehden painopisteen siirtäminen lifestyle-materiaaliin on tässä tilanteessa looginen liike, mutta riskinä on vanhan yleisön vieraantuminen. Toisaalta yleisö on tehnyt lähtöä jo jonkin aikaa, sillä MikroBitin levikki on viidessä vuodessa laskenut noin 100 000:sta 70 000:een. Uudistuminen on siis tehty pakon edessä ja tietoisella riskillä. Ja samaan aikaan lehden uudistamisen kanssa lehtiyhtiössä käydään suuriin leikkauksiin tähtääviä yt-neuvotteluja.

Suorastaan pelottava asia on lehden ilmoitustilanne. 92-sivuiseen lehteen on myyty vain kolme ja puoli sivua ilmoituksia. Perinteiset suuret tietotekniikkailmoittajat kuten tietokone- ja kameravalmistajat ja tietoliikenneoperaattorit loistavat poissaolollaan eikä edes päävertailun kännykkävalmistajia ole saatu ilmoittajiksi, puhumattakaan että ilmoituksia olisivat ostaneet miesyleisöstä kiinnostuneet tieto- ja viihdetekniikka-alan ulkopuoliset yritykset. Jokin lienee pahasti solmussa ilmoitusmarkkinoinnin, mediatoimistojen ja ilmoittajien muodostamassa kolmiossa.

Jännittävä piirre tuomiossa on se, että Halla-ahoa velvoitettiin poistamaan blogikirjoituksestaan kohdat, joiden katsottiin olevan laittomia. Jos nyt oikein ymmärrän, tällainen poistamisvelvoite on peräisin aikakaudelta, jolloin julkaiseminen tapahtui painamalla sanoja paperille. Tuolloin poistamismääräys oli vielä jotenkin ymmärrettävissä: oikeus saattoi esimerkiksi määrätä kirjan painoksen tuhottavaksi ja laittomiksi todetut kohdat muutettaviksi/poistettaviksi kirjan tulevissa painoksissa, kuten esimerkiksi Hannu Salaman Juhannustanssit-kirjan suhteen aikoinaan tehtiinkin.

Mutta sitten tuli tämä internet. Nyt oikeuden määräys on jokseenkin koominen. Tietyt kohdat tai vaikkapa koko blogikirjoitus voidaan määrätä poistettaviksi ja ne voidaan poistaakin, mutta kansallisista käytänteistä ja oikeuksien päätöksistä piittaamaton maailmanlaajuinen verkko mahdollistaa julkaisun jatkamisen siellä ja täällä, tarvittaessa anonyymisti. Toki Halla-aho on saanut seuraajikseen sananvapauden sotureita, jotka ovat omissa blogeissaan ja keskustelufoorumeilla julkaisseet Halla-ahon alkuperäisen blogikirjoituksen uudelleen ilman oikeuden vaatimia poistoja.

Toinen huvittava yksityiskohta tapauksessa on se, että tiedotusvälineillä on (ilmeisesti) edelleen, osana uutisointia, oikeus kertoa täsmälleen ne asiat, jotka oikeus on Halla-ahon blogissa tulkinnut laittomiksi. Halla-aho itse linkittää käyttäjäystävällisesti MTV3:n uutiseen, jossa tehdään juuri näin.

Näissä vertailuissa ei kuitenkaan mitenkään oteta huomioon sitä, että “parhaat” lukiot saavat myös “parhaan” oppilasaineksen. Ei ole suurikaan yllätys, että yli yhdeksän keskiarvolla lukioon päässeistä oppialista merkittävä osa myös lopettaa lukion yli yhdeksän keskiarvolla ja runsain laudaturein.

Parempi mittari olisi epäilemättä se, miten paljon lukioiden oppilaat parantaisivat suoritustaan lukion aikana. Nouseeko oppilaiden keskiarvo ja kirjoittavatko seiskan keskiarvolla lukioon päässeet laudatureja millaisessa suhteessa ysin oppilaisiin?

Tällaista vertailua mediat eivät ole tehneet. Syykin on ymmärrettävä: koulut ja kunnat eivät jaa lukioiden päästötodistusten keskiarvoja avoimena datana tai minkäänlaisina dokumentteina. Voi olla, että tiedon saaminen edes erikseen kysymällä ei onnistuisi.

Jotain tietoa on kuitenkin saatavilla. Koulut kertovat kunkin vuosiluokan alimman sisäänottokeskiarvon ja lisäksi ne kertovat kunkin vuoden kirjoitusten neljän pakollisen aineen pistekeskiarvon. Näistä tiedoista Asmo Halinen koosti nopeasti Google Docs -taulukon, jossa lasketaan suhdeluku, joka on sitä suurempi mitä parempi kirjoitusten keskiarvo on ollut suhteessa alimpaan sisäänottokeskiarvoon. Eli: mitä suurempi luku, sitä paremmin oppilaat ovat lukion aikana suoritustaan parantaneet. Taulukko on avoimesti muokattavissa.

Tämäkään lukiovertailu ei ole ongelmaton. Paras tieto saataisiin, jos lähtölukuna olisi alimman sisäänottokeskiarvon sijaan sisäänotettujen oppilaiden keskiarvojen keskiarvo, jota verrattaisiin päästötodistusten keskiarvojen keskiarvoon (ja mahdollisesti kirjoitustuloksiin). Näitä tietoja ei kuitenkaan ole avoimesti saatavilla.

Muitakin huomioitavia asioita on. Onko arvokkaampaa nostaa arvosanaa vitosesta seiskaan vai kasista kymppiin? Entä miten huomioidaan kaikki se työ, joka ei näy arvosanoissa? Onko tällainen vertailu ylipäätään mielekästä tai hyödyllistä?

Mielekkäämpää ja hyödyllisempää tällainen vertailu silti mielestäni on kuin pelkkä päästötodistusten ja kirjoitusten keskiarvojen listaaminen.

Lausunnoista osa on aika odotetunlaista tavaraa; esimerkiksi Viestinnän keskusliitto pelaa ihan sen tavallisen pelikirjansa mukaan. Mutta mukaan mahtuu toki yllätyksiäkin. Tai ainakin yksi, nimittäin Keskisuomalainen Oyj.

Keskisuomalainen Oyj:n toimitusjohtajan Vesa-Pekka Kangaskorven ja Keskisuomalainen-sanomalehden päätoimittajan Pekka Mervolan mukaan Yleisradion toiminta verkossa ja verkon mahdollistamissa uusissa jakelutavoissa on sanomalehtien kannalta kilpailua vääristävää toimintaa. Tarkemmin ottaen vääristävää toimintaa on se, että “Yleisradio tekee tekstimuotoisia uutisia verkkoon ja uusiin jakelukanaviin julkisella rahoituksella” (korostus omani). Keskisuomalaispomojen mielestä juuri tämä, ilmaisuus ja tekstimuotoisuus, “tekee sanomalehdille erittäin vaikeaksi saada maksua verkossa ja uusissa jakelukanavissa olevista tekstimuotoisesta uutisista”.

Ja kun näin on niin “laissa tulisi rajata Yleisradio Oy:n toimintaa tekstimuotoisen verkon- ja uusien jakelukanavien sisällöntuotannossa” (sic).

Nopea vilkaisu Amppareihin kertoo, että tekstimuotoista uutissisältöä julkaisevat huolestuttavan monet tahot sanomalehtien lisäksi. Tv-kanava Nelonen, web-palvelu Stara, virolainen (!) Sportti.com, radio- ja tv-kanava The Voice ja salibandymedia Pääkallo.fi julkaisevat kaikki “tekstimuotoisia uutisia”, vaikka niillä ei olekaan sanomalehtien toimituskoneistoa tai paperilla julkaistavaa sanomalehteä. Jostakin syystä Keskisuomalainen ei ole vaatinut näiden tahojen tekstimuotoisen uutissisällön julkaisemisen lopettamista, vaikka ne ja kymmenet muut ilmaisjulkaisijat muodostavat vakavan uhkan Keskisuomalaisen pyrkimyksille saada laskutusta verkossa julkaistavista uutisteksteistä. Hämäräksi jää, millaisin toimenpitein Keskisuomalainen Oyj aikoo rajoittaa ulkomaisista verkkopalveluista saatavaa ilmaista tekstimuotoista sisältöä, joka sotkee keskisuomalaista sisältöbisnestä. Jonkinlaisella palomuuriratkaisulla ehkä? Ja yhtä lailla hämärää on, miten Yleisradio suomenkielisenä toimijana on pystynyt aiheuttamaan Keskisuomalaista piinaavan uutissisällön arvon inflatoitumisen sanomalehtibisneksessä globaalilla tasolla.

Keskisuomalaisen johtoportaan ilmeinen usko lukijoiden haluun maksaa sisällöstä tällaisessa tilanteessa on, näkökulmasta riippuen, huvittava tai kauhistuttava. Tai ihailtava. Ehkä Keskisuomalaisessa on suunnitelma, jolla yhtiön verkkoon tuottama tekstisisältö nostetaan niin ylivoimaiselle tasolle, että siitä ollaan valmiita maksamaan. Jaa mutta hetkinen: jos näin olisi, niin silloinhan Ylen tai muiden verkossa käyttäjille ilmaiseksi sisältöä jakavien tahojen räpellykset eivät olisi Keskisuomalaiselle mikään uhka, eikö?

Kyllä vaan: kirjoittaja on tällä hetkellä töissä Yleisradiossa.

Jokakoti-palvelun omistajina olevat suuret välittäjäketjut ovat kuitenkin vetäneet ilmoituksiaan pois Oikotieltä ja Etuovesta. Alman ja Sanomien huolestuneisuus on ilmeisen kova ja alkaa näkyä jo yhtiöiden journalistisella puolella.

Alman Kauppalehdessä julkaistu uutinen kertoo “uuden markkinatilanteen” aiheuttamasta “hämmennyksestä” mainitsematta Jokakoti.fi:tä. Tiedotteenmakuinen kappale uutisessa kertoo Etuovi.comin “tavoitteesta saattaa kodin ostajat ja myyjät yhteen”. Uutinen tuskin olisi Kauppalehden sivuilla, ellei uutisen aiheena olisi Alman uusi palvelu, jolla yritetään torpata asuntoilmoitusten valumista Etuovi-palvelusta Jokakoti-palvelun suuntaan.

Sanomien puolella Oikotie-palvelun puffaaminen on vielä suorempaa. Ilta-Sanomat julkaisee säännönmukaisesti Asuminen-osiossaan “juttuja”(esimerkki 1, esimerkki 2, esimerkki 3), joissa linkataan tiuhaan Oikotien asuntoilmoituksiin. Jostain syystä vastaavanlaisia juttuja ei ole tehty Jokakoti- tai Etuovi-palveluissa listatuista asunnoista.

Googlen uudessa Android 4.0 (Ice Cream Sandwich) -puhelimissa (kuten Samsungin Galaxy Nexus) on nimittäin Uutiset ja Sää -sovellus. Ohjelma on valmiiksi asennettu puhelimeen enkä onnistunut löytämään sitä Androidin sovelluskaupasta.

Ohjelma tarjoaa otsikot ja joissakin tapauksissa pikkukuvan uutisesta sekä uutisen julkaisuajan ja julkaisijan nimen. Uutisen otsikko toimii linkkinä varsinaiseen uutiseen julkaisun sivuilla. Mukana näyttäisi olevan suuri määrä suomalaisia verkossa toimivia uutisvälineitä, mukaan lukien HS, YLE, iltapäivälehdet ja maakuntien ykköslehdet.

Mielenkiintoista olisi tietää, onko Google ollut yhteydessä julkaisijoihin mobiilisovelluksen suhteen. Muutama vuosi sitten Google Newsin Suomi-versio kilpistyi joidenkin suurten toimijoiden ankaraan vastutustukseen. Onko mieli muuttunut vai ujuttaako Google tuotetta nyt markkinoille puolittain tiskin alta?

Hakuhistoria on Googlen ominaisuus, joka säilöö tietoja siitä, miten Googlen rekisteröityneet käyttäjät ovat hakupalvelua käyttäneet. Hakuhistoria ei ole oletusarvoisesti päällä, vaan rekisteröityneen käyttäjän on täytynyt erikseen ottaa se käyttöön. (EDIT 29.2.2012: Hakuhistoria on oletusarvoisesti päällä. Google muutti käytäntöä vuonna 2010. Kiitokset Ossi Mäntylahdelle korjauksesta.)

Uuden käyttäjäoikeussopimuksen mukaan hakuhistoriaa voidaan yhdistellä muihin Googlen palveluihin. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että Googlen rekisteröityneen käyttäjän hakuhistoria saattaa vaikuttaa siihen, mitä videoita Googlen omistama YouTube-palvelu samalle käyttäjälle suosittelee tai millaisia mainoksia Googlen Blogger-blogipalvelu tarjoilee.

Hakuhistoriakammon takana on yhdysvaltalaisen Internet-käyttäjien yksityisyyttä ja oikeuksia puolustava EFF-järjestö. Järjestö suosittelee sekä Googlen hakuhistorian että YouTube-haku- ja katseluhistorian tyhjentämistä ennen uuden sopimuksen voimaanastumista

EFF on tehnyt ja tekee hyvää työtä. Järjestö on julkaissut työkaluja, joiden avulla verkon käyttäjät voivat toimia turvallisemmin ja se on auttanut monissa oikeustapauksissa syytettyinä olleita ihmisiä. Ilman EFF:n työtä Googlen kaltaiset suuryritykset voisivat huseerata verkossa huomattavasti vapaammin ja käyttäjien yksityisyydestä välittämättä.

Googlen käyttäjäoikeussopimuksen suhteen en kuitenkaan jaksa seurata EFF:n neuvoja. Itse asiassa olen aktiivisesti hakuhistorian pyyhkimistä vastaan.

Uskon hyötyväni siitä, että Google suosittelee minulle relevanttia sisältöä ja tarjoilee mainoksia, jotka ovat minulle kiinnostavia. Aivan samalla tavalla Amazon suosittelee minulle relevantteja kirjoja tai erilaiset käyttäjän käyttäytymiseen perustuvat semanttiset suosittelutekniikat tarjoavat minulle kiinnostavaa mediasisältöä, jota en muuten älyäisi.

Uskon, että hyötyni on suurempi kuin se riski, että jokin ulkopuolinen taho saa käsiinsä nimelläni leimatun hakuhistoriani Googlelta. Ensinnäkään en usko, että se kiinnostaisi juuri ketään enkä usko, että Googlella yhtiönä on erityistä syytä myydä tai luovuttaa sitä kenellekään.

Tämä ei tarkoita, että erityisesti luottaisin Googleen. Jos minun täytyy hakea jotain erityisen arkaluontoista asiaa, en googlaa sitä kirjautuneena Googleen tai Googlen omistamiin palveluihin ja käytän selaimen incognito-tilaa. Mutta siinä se: näin tekemällä katson olevani kyllin hyvin suojautunut hakuhistoriani mahdollisen väärinkäytön suhteen. Muille käyttäjille tämä ei välttämättä riitä, mutta toivottavaa olisi, että nämäkin toimet mainittaisiin vaihtoehtona kun hakuhistorian pyyhkimisestä puhutaan.

Googlen hakuhistoriaan tuntuu nyt liittyvän samanlaisia (osittain tarkoitushkauisesti) kasvatettuja pelkoja kuin mainostajien ja web-käytön seuraamiseen käytettyihin evästeisiin taannoin liittyi. Toivottavasti Google ja muut alan toimijat hälventävät näitä pelkoja kertomalla jatkossa avoimemmin toiminnastaan: se on toiminut melko hyvin evästeiden kohdalla.

Liite ei sisällä mitään kovinkaan ihmeellistä. Tiivistäen:

• toimituksilla on velvollisuus seurata omilla sivuillaan käytävää keskustelua ja poistaa sieltä yksityisyyden suojaa ja ihmisarvoa loukkaavat sisällöt, jollaisiksi määritellään myös väkivaltaan yllyttäminen ja kansanryhmään kohdistuva vihan lietsominen
• lapsille ja nuorille suunnattuja keskusteluja tulee syynätä erityisesti
• yleisöllä on oltava mahdollisuus ilmoittaa asiattomista viesteistä ja ilmoituksesta on tultava vahvistus ilmoituksen lähettäjälle
• yleisön tuottama sisältö on selvästi erotettava toimituksellisesta sisällöstä

Siinä se. Näitä, hyvin pitkälle jo suomalaisten toimitusten käytössä olevia periaatteita JSN:n taustayhteisöt ja eri mediatalojen edustajat ovat hinkanneet  palavereissaan yli puoli vuotta.

Tulos on kovin lattea. Veikkaan että tällaisten periaatteiden pohjalta JSN antaa langettavan tuomion vain sellaiselle verkkojulkaisulle, joka ylläpitää täysin moderoimatonta keskustelupalstaa eikä reagoi toistuviin vaatimuksiin poistaa keskustelupalvelusta räikeimpiä rasistisia öyhötyksiä. Journalistin ohjeet ovat tähän ympäripyöreyteen verrattuna täsmällinen käsikirja, jonka pohjalta kuka tahansa osaa arvioida journalistisen tuotteen eettisyyttä. Jostain syystä vastaavaa täsmällisyyttä ei uloteta keskusteluun. Esimerkiksi polttavasta “omalla vai Jon Cederbergin nimellä” -kysymyksestä JSN:n periaatteet eivät sano mitään.

Ainoa konkreettinen ehdotus JSN:n liitteessä on asiattoman viestin ilmoittaminen. Tässä kohtaa muuten hattarainen määritelmä on hämmentävän yksityiskohtainen: kerrotaan, että asiattomasta viestistä ilmoittamiseen on saatava kuittaus siitä, että viesti on vastaanotettu.

Käytännössä tämä tarkoittaa lähes kaikkiin sisällönhallintajärjestelmiin ja foorumisoftiin sisäänrakennetun automaattisen kuittausviestin tai -dialogin aktivointia. On vaikea nähdä, mitä erityistä hyötyä tästä velvoitteesta on. Tärkeämpää olisi kai se, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun asiattomasta viestistä on ilmoitettu. Tämä toisaalta on kunkin toimituksen itse päätettävissä.

Yksi huomionarvoinen yksityiskohta liitteessä on. Liitteen mukaan median keskustelupalstaa ei pidetä toimituksellisena aineistona. Toimitusorganisaatiot siis edelleenkin ylläpitävät web-palvelua, jota ne editoivat, mutta jollakin loogisuuskäännöksellä toimituksen ylläpitämä ja toimittama kokonaisuus ei ole toimituksellinen.

LISÄYS 8.9.2011: Osallistuin vuosi sitten JSN:n asettamaan työryhmään, joka pohti mediasaittien keskustelupalstojen sääntöjä. JSN:n taustayhteisöt eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä työryhmän alustavaan raporttiin; tämän vuoksi työtä on viime vuoden lopulta tehty uudella kokoonpanolla, joka on muotoillut nyt julkaistun liitteen.

Aiheesta aiemmin:

JSN tulkitsee höperösti

Millaisia sääntöjä tiedotusvälineiden keskustelupalstoilla pitäisi olla?

JSN ja keskustelupalstat

Aamulehti on ilonamme jälleen. Tuskin on antakaa-yksinäisille-pojille-pimppaa-gatesta toivuttu, kun Mansen ylpeys närästää tamperelaisen musiikkitapahtuman Blockfestin järjestäjiä.

Lyhyesti referoiden: Aamulehti uutisoi Blockfest-viikonloppuna tapahtuneista järjestyshäiriöistä ja epäillyistä rikoksista liittäen ne Blockfestiin. Tapahtuman järjestävät tarjosivat aiheesta lehteen vastinetta, jota lehti ei julkaissut. Tämän jälkeen järjestäjät julkaisivat oman nkemyksensä Facebooksissa avoimena kirjeenä, jonka jälkeen Aamulehti teki tarkentavan uutisen ja kommentin, jossa annettiin ymmärtää alkuperäisen uutisen epätarkkuuksien johtuneen lähteen eli poliisin kertomasta.

Tämän jälkeen Aamulehdessä julkaistiin yleisönosastonkirjoitus, jossa kerrottiin Blockfestin aiheuttamasta häiriöstä. Tapahtuman järjestäjät yrittivät saada kirjoittajan yhteystietoja osoittaakseen, että tapahtuman äänitaso oli annettujen lupien mukainen. Kun yhteystietoja ei toimituksesta saatu, järjestäjät yrittivät tavoittaa kirjoittajaa itse; paljastui, että kirjoittajan antamalla nimellä ei Tampereelta ketään löydy. Lopulta, pienen vetkuttelun ja selitysten jälkeen Aamulehdessäkin myönnettiin, että mielipidekirjoitus oli keksityn nimimerkin tuotantoa. Kauniiksi lopuksi Blockfestin järjestäjät ovat tekemässä koko hässäkästä kantelua JSN:oon.

Mitä tästä pitäisi oppia?

Ensinnäkin ainakin se, että Aamulehti ei toiminut kovin fiksusti jättäessään vastineen julkaisematta. On totta, että vastineoikeus on vain yksityishenkilöillä (sekä yhteisöillä, säätiöillä ja viranomaisilla), mutta Aamulehti olisi voinut reagoida jollakin muulla tavalla. Luulisi Aamulehdessäkin älytyn, että nykyään tämänkaltaiset viestit lähtevät kyllä leviämään toimitetun lehden ulkopuolellakin. Ihan erityisesti luulisi juuri Aamulehdessä älytyn.

Aamulehden haluttomuus myöntää virhettä alkuperäisessä uutisessa ja yritys kääntää väärät tiedot (ilmeisesti erehtymättömänä pidettävän) viranomaislähteen virheiksi on hieman nolo.

Toinen nolohko asia on mielikuvitushenkilön kirjoittaman mielipidekirjoituksen julkaiseminen. Aiemman uutisoinnin jälkeen mielipidekirjoitusta on helppo pitää tarkoitushakuisena tai jopa tilaustyönä.

Selvää on, että lehdet eivät yleensä tarkasta asiallisia, uskottavan kuuloisella nimellä varustettuja kirjoituksia. Tämän jälkeen ehkä tarkistavat herkemmin, ainakin jonkin aikaa. Varsinkin kun lehdistön puolelta on viime aikoina jaksettu muistutta lehtimateriaalin luotettavuudesta kaiken maailman nettisisältöön verrattuna ja on ainakin jossain määrin ajettu oikealla nimellä kirjoittamista ratkaisuna keskustelupalstojen “ongelmiin”.

Oma vinkeä kulmansa Aamulehden tapaukseen tuo se, että Aamulehden toiminnasta on varsin terävään sävyyn kertonut Stara-verkkolehti. Stara oli yksi Blockfestin sponsoreista ja Staran takana oleva Jocka Träskbacka on vuosien ajan käräjöinyt Aamulehden emoyhtiön Alma Median kanssa Etuovi-tuotemerkistä. Näillä asioilla on saattanut olla osansa Staran uutsointikulman valintaan. Tai sitten ei.

Ja koska näin (Määttäsen tietojen mukaan) on, on järjettömien massamurhien estäminenkin suhteellisen helppoa: “Jos Auvinen, Saari tai Breivik olisivat saaneet vähän seksiä ja edes välillä jonkun tyttöystäväkseen, kenestäkään heistä ei olisi tullut joukkomurhaajaa.”

Määttäsen kirjoitus närkästytti monia ihmisiä ja sai ihmiset lähettämään palautetta Aamulehden päätoimittajille. Päätoimittaja Jouko Jokinen sai palautteesta osansa ja kirjoitti saamastaan palautteesta Aamulehden Isännän ääni -blogiin. Omassa kirjoituksessaan Jokinen puolusti toimittaajansa, kuten kunnon päätoimittajan kuuluukin. Tosin tyyli ei ollut paras mahdollinen; Jokinen kirjoitti muun muassa seuraavasti:

“Miksi ei saisi sanoa ääneen, että naisen puute on monen nuoren miehen suurin ongelma.”

Itse en ole huomannut vaatimuksia siitä, että esimerkiksi toimittaja Määttänen ei saisi sanoa päättömyyksiään. Julkinen keskustelu on lähinnä pyrkinyt osoittamaan aukkoja Määttäsen tiedoissa ja päättelyssä. Eri mieltä oleminen ja virheiden osoittaminen ei ole sama asia kuin pyrkimys hiljentää keskustelun toinen osapuoli; siksi Jokisen marttyyriasenne (“ei saisi sanoa ääneen”) on säälittävä.

Keskustelua Määttäsen kirjoituksesta ja päätoimittaja Jokisen kirjoituksesta on käyty myös päätoimittajan ja yleisön välillä sähköpostitse. Muusikko ja kolumnisti Tommy Lindgren julkisti Facebookissa Jokiselle lähettämänsä sähköpostin sekä Jokisen hänelle lähettämän vastauksen. Lindgrenin sähköposti on punnittu kirjoitus, joka osoittaa Määttäsen kirjoituksen puutteet ja syyt siihen, miksi niin moni lukija on siitä närkästynyt. Jokisen vastaus on lähinnä säälittävää kiemurtelua, johon päätoimittaja jostakin syystä näkee hyväksi sotkea puolisonsa (?).

Kylmäpäisempi päätoimittaja älyäisi tässä vaiheessa, että kuoppa on jo kyllin syvä ja lopettaisi kaivamisen. Vaan ei Jokinen. Jokinen on nyt kirjoittanut uuden blogimerkinnän, jonka avulla kuoppa alkaa näyttää avolouhokselta Pyynikin kyljessä. Viimeisimmässä kirjoituksessaan Jokinen osoittaa, että hän on ymmärtänyt kirjesalaisuuden niin, että kirjeen vastaanottaja (eli tässä tapauksessa Tommy Lindgren) ei saisi julkaista saamaansa kirjettä (vinkki: näin ei ole) ja että vastatessaan työnantajansa sähköpostilla työhönsä liittyvään palautteeseen Jokinen oikeastaan onkin yksityishenkilö.

Jotenkin näyttää siltä, että päätoimittaja Jokinen ei ole täysin kärryillä siitä, kuinka viestintämaisema on muuttunut, varsinkin Facebookin, blogien ja muun sosiaalisen median myötä. Jokisen kuopan pohjalta keskustelupöytään lähettämä natsikortti (“Jos olisin 1930-luvun fasisti, käyttäisin sosiaalista mediaa erittäin aktiivisesti”) tiivistää tämän ymmärryksen puutteen melko hyvin. Se, että Jokinen ei tunnu olevan selvillä omaan työhönsä liittyvistä juridis-eettisistä seikoista on toki huolestuttavaa sekin.

Päätoimittaja ei ainakaan blogissaan tunnu edes yrittävän keskustelua, jos aito keskustelu ymmärretään sellaiseksi, jossa toisen osapuolen mielipiteet edes jotenkin otetaan vastaan ja vastataan niihin järkevästi ja faktoihin perustuen ja tarvittaessa myös tarkistetaan omia mielipiteitä ja toimintatapoja. Tämä on erityisen huolestuttavaa; jos tällaisilla asenteilla ja käytännöillä johdetaan journalistista instituutiota, jonka pitäisi selvitä ja uudistaa itseään alan kenties suurimmassa mullistuksessa, ei ennustetta voi pitää kovin hyvänä.