Tämä kirjoitus ei käsittele Norjan traagisia tapahtumia
Aamulehden toimittaja Markus Määttänen kirjoitti pian Norjan traagisten tapahtumien jälkeen mielipideartikkelin, joka oli päätön. Kirjoituksessaan Määttänen rinnastaa Norjassa kymmeniä ihmisiä murhanneen Anders Behring Breivikin suomalaisiin kouluampujiin ja kertoo, että “ratkaisevin puute, joka kullakin kolmella joukkomurhaajalla lyhyessään elämässään on ollut, on naisen puute. Breivikin ihmissuhteista ei ole toistaiseksi paljastunut muuta kuin, että hänellä on äiti. Olisi ihme, jos häneltä löytyisi tyttöystävä. Ei ollut Auvisella eikä Saarellakaan.”
Ja koska näin (Määttäsen tietojen mukaan) on, on järjettömien massamurhien estäminenkin suhteellisen helppoa: “Jos Auvinen, Saari tai Breivik olisivat saaneet vähän seksiä ja edes välillä jonkun tyttöystäväkseen, kenestäkään heistä ei olisi tullut joukkomurhaajaa.”
Määttäsen kirjoitus närkästytti monia ihmisiä ja sai ihmiset lähettämään palautetta Aamulehden päätoimittajille. Päätoimittaja Jouko Jokinen sai palautteesta osansa ja kirjoitti saamastaan palautteesta Aamulehden Isännän ääni -blogiin. Omassa kirjoituksessaan Jokinen puolusti toimittaajansa, kuten kunnon päätoimittajan kuuluukin. Tosin tyyli ei ollut paras mahdollinen; Jokinen kirjoitti muun muassa seuraavasti:
“Miksi ei saisi sanoa ääneen, että naisen puute on monen nuoren miehen suurin ongelma.”
Itse en ole huomannut vaatimuksia siitä, että esimerkiksi toimittaja Määttänen ei saisi sanoa päättömyyksiään. Julkinen keskustelu on lähinnä pyrkinyt osoittamaan aukkoja Määttäsen tiedoissa ja päättelyssä. Eri mieltä oleminen ja virheiden osoittaminen ei ole sama asia kuin pyrkimys hiljentää keskustelun toinen osapuoli; siksi Jokisen marttyyriasenne (“ei saisi sanoa ääneen”) on säälittävä.
Keskustelua Määttäsen kirjoituksesta ja päätoimittaja Jokisen kirjoituksesta on käyty myös päätoimittajan ja yleisön välillä sähköpostitse. Muusikko ja kolumnisti Tommy Lindgren julkisti Facebookissa Jokiselle lähettämänsä sähköpostin sekä Jokisen hänelle lähettämän vastauksen. Lindgrenin sähköposti on punnittu kirjoitus, joka osoittaa Määttäsen kirjoituksen puutteet ja syyt siihen, miksi niin moni lukija on siitä närkästynyt. Jokisen vastaus on lähinnä säälittävää kiemurtelua, johon päätoimittaja jostakin syystä näkee hyväksi sotkea puolisonsa (?).
Kylmäpäisempi päätoimittaja älyäisi tässä vaiheessa, että kuoppa on jo kyllin syvä ja lopettaisi kaivamisen. Vaan ei Jokinen. Jokinen on nyt kirjoittanut uuden blogimerkinnän, jonka avulla kuoppa alkaa näyttää avolouhokselta Pyynikin kyljessä. Viimeisimmässä kirjoituksessaan Jokinen osoittaa, että hän on ymmärtänyt kirjesalaisuuden niin, että kirjeen vastaanottaja (eli tässä tapauksessa Tommy Lindgren) ei saisi julkaista saamaansa kirjettä (vinkki: näin ei ole) ja että vastatessaan työnantajansa sähköpostilla työhönsä liittyvään palautteeseen Jokinen oikeastaan onkin yksityishenkilö.
Jotenkin näyttää siltä, että päätoimittaja Jokinen ei ole täysin kärryillä siitä, kuinka viestintämaisema on muuttunut, varsinkin Facebookin, blogien ja muun sosiaalisen median myötä. Jokisen kuopan pohjalta keskustelupöytään lähettämä natsikortti (“Jos olisin 1930-luvun fasisti, käyttäisin sosiaalista mediaa erittäin aktiivisesti”) tiivistää tämän ymmärryksen puutteen melko hyvin. Se, että Jokinen ei tunnu olevan selvillä omaan työhönsä liittyvistä juridis-eettisistä seikoista on toki huolestuttavaa sekin.
Päätoimittaja ei ainakaan blogissaan tunnu edes yrittävän keskustelua, jos aito keskustelu ymmärretään sellaiseksi, jossa toisen osapuolen mielipiteet edes jotenkin otetaan vastaan ja vastataan niihin järkevästi ja faktoihin perustuen ja tarvittaessa myös tarkistetaan omia mielipiteitä ja toimintatapoja. Tämä on erityisen huolestuttavaa; jos tällaisilla asenteilla ja käytännöillä johdetaan journalistista instituutiota, jonka pitäisi selvitä ja uudistaa itseään alan kenties suurimmassa mullistuksessa, ei ennustetta voi pitää kovin hyvänä.
Avainsanat: Aamulehti, bloggaaminen, Facebook, Jouko Jokinen, Markus Määttänen, Sosiaalinen media, Tommy Lindgren
Ihmettelen edelleen sitä, miten tällainen kirjoitus on päässyt läpi lehteen. Ymmärrän hyvin, että kovassa aikataulupaineessa yksittäisen kirjoittajan harkinta voi pettää, mutta kai Aamulehdessäkin jutut sentään menevät yhden editoivan toimittajan ja jonkun uutis- tai toimituspäällikön kautta?
On myös ymmärrettävää, että päätoimittaja puolustaa alaistaan, niin tämän kuuluukin tehdä. Erimielisyydet ja tarvittaessa kurinpalautukset tai nuhtelut voidaan selvittää sisäisesti. Tässä kuitenkin ylittyy raja, että päätoimittaja olisi voinut esittää edes varovaisen pahoittelun.
“Kovassa kiireessä kirjoittaja ilmaisi ajatuksensa jyrkemmin ja heikommin perusteluin kuin Aamulehdessä on tapana. Aamulehti ei väitä, että nuorten miesten seksin puute johtaa massamurhiin.”
Tuollainen pieni myönnytys ei olisi nöyryyttänyt sen enempää lehteä kuin toimittajaakaan.
Kari, napakymppi siihen mikä tässä meni pieleen. Olen itse FB:n puolella kommentoinut kirjoitusta seuraavasti:
“Mun isoin ongelma ton tekstin kanssa on se, että tavallaan seminäen mitä se kolumnisti on ehkä, luultavasti yrittänyt sanoa tietyntyyppisten nuorten miesten syrjäytymisestä. Siitä voisi kirjoittaa aika hyvänkin jutun, ja siitä jutusta voisi ottaa komplementin mihin jää kaikki paskimmat mahdolliset lähestymistavat ja ilmaukset – ja se olis tää Määttäsen juttu.
Olis ehkä ihan tärkeä miettiä, että miten näiden nuorten miesten syrjäytymistä ja ajautumista kaiken maailman ihmisvihaisiin aatteisiin voisi estää, miten tällaisen saisi havaittua ja hommaan puututtua, ja miten ne saisi siihen kuntoon että voisivat solmia kutakuinkin toimivan parisuhteen ja kaverisuhteita, jotka olisivat ehkä auttaneet tätä kouluampuja-akselia.
Tuon pohdinnan sijaan saatiin sit “mistä sais jannuille ruttua” -blogaus. Joopa joo.”
Mielestäni kirjoittaja tarttui ihan tärkeään asiaan, mutta kaikilla mahdollisilla väärillä tavoilla ja huonoimmista mahdollisista näkökulmista.
En ole sidoksissa Aamulehteen millään tavalla enkä mitenkään puolustele Aamulehden journalistista harkintaa ja sen puutetta tässä tapauksessa, mutta kaiken kalabaliikin keskellä keskustelusta on jäänyt puuttumaan yksi taustoittava näkökulma.
Määttäsen kirjoitus julkaistiin lehden Puheenaihe-osiossa, jossa julkaistut kirjoitukset ovat usein perinteiseen kolumniin verrattuna aika lailla epäortodoksisempia niin aiheiltaan kuin käsittelytavaltaan ja pyrkivät herättämään keskustelua. Siis käytännössä eräänlaista trollausta printtilehden sivulle painettuna.
Määttäsen kirjoitus todennäköisesti pääsi lehteen koska samantasoista “analyysia” Puheenaihe-sivulla oli nähty aikaisemminkin. Yleisön voimakas reaktio on varmaan tullut Aamulehdelle yllätyksenä.
P: Tällä kertaa kävi näin: puheenaiheesta tuli naurunaihe.
Ah! P., ilmeisesti tarkoitat, että tämä on klassista “no läppä läppä” -tason viestintää, jossa ensin sanotaan jotain ihan silmittömän dorkaa, ja sit jos se ei uppoakaan yleisöön, huomautetaan, että läpällä vaan. Yleensä tätä kuulee ns. primitiivisemmän diskurssikulttuurin parissa, tai kansanomaisemmin sanottuna baareissa hönöjunttien suusta, mutta kaipa sillä sitten on paikkansa myös journalismin parissa.
Timo, Mikki: Aivan, juuri tästä on kyse. Sivun ideana lienee esittää aiheesta kuin aiheesta viiltävänä analyysina älyvapaita johtopäätelmiä ja provokaatioita jotka saavat lukijan verenpaineen välittömästi nousuun.
Oikeastaan ainoa ero noilla aivopieruilla netin keskustelupalstojen trolleihin verrattuna on se, että sitten metelin noustua toimitus vetäytyy “keskustelun herättäminen”-alibinsa taakse, kun nettitrolli vaan löisi lisää löylyä. Tosin en tiedä vaikka näillä journalistisen harkinnan näytöillä Aamulehti saattaisi vielä tuonkin kortin pelata?
Kari Haakana,
Kirjoituksesi on hyvä, mutta yhtä kohtaa jäin miettimään:
Miten kirjesalaisuus toimii, jos se ei toimi niin, että vastaanottaja ei saa julkaista luottamuksellisena saamaansa kirjettä?
Jouko Jokisen lisäksi minäkin luulin sen toimivan noin. Enkä nyt kysy tässä kantaa siihen, tekeekö Jokisen asema hänen vastauksestaan julkisen. Ihmettelen vaan tuota väitettä, ettei kirjesalaisuus pätisi tässä.
Kirjesalaisuus tarkoittaa karkeasti sitä, että toiselle osoitettua viestiä ei saa avata. Itselleen osoitetulle viestille kirjesalaisuus ei kiellä tekemästä mitään. Jos lähettäjä on tarkoittanut viestin luottamukselliseksi ja vastaanottaja rikkoo luottamuksen, se on jo ihan toinen asia eikä liity kirjesalaisuuteen.
Kuten Juha sanoo. Tarkoitus on siis erityisesti estää esimerkiksi postin työntekijöitä tai muita viestin välittämiseen osallistuvia tahoja lukemasta sen sisältöä, vaikka totta kai se koskee myös muita, jotka saattavat syystä tai toisesta saada viestin käsiinsä. Se ei millään muotoa tarkoita, että viestin sisältö sinänsä olisi jotenkin salainen tai suojattu.
Mistä johtuu, että Suomessa niin usein keskustelun herättämiseen ryhdytään alkamalla ääliöksi?
Lapset,
Ei näin.
Haluatteko todellakin takaisin Kekkoslovakian, jossa lehtien päätoimittajat vartioivat julkaisujensa ulosantia pienimpäänkin sivulauseeseen asti Neuvostoliiton ja Kekkosen myllykirjeiden pelossa? Jos vaikka toimittajan itsesensuuri olisi pettänyt yleisten syiden paineessa?
Jättäkää päätoimittaja Jokinen rauhaan siitä, että Aamulehdessä on julkaistu sinänsä täysin päätön kirjoitus. Kirjoittakaa aiheesta sivistyneesti sen sijaan blogeihinne, tai miksei vakiintuneiden lehtien yleisönosastoihin. Tehkää siitä vaikka insertti television ajankohtaisohjelmiin. Kirjoittakaa siitä gradu tai puolestani vaikkapa väitöskirja.
Mutta älkää laimentako vaikeasti saavutettua, nykyistä lehdistön (suhteellista) vapautta puliveivauksellanne Kekkosen ajan menetelmin. Antakaa toimittaja Määttäsen itse vastata sanoistaan, älkääkä olko juoruämmia ja kantelupukkeja.
Kun hetken kiihkoltanne maltatte harkita, niin ymmärrätte mitä sanon.
Mukava lukea blogia jossa myös kommenttiosiota on ilo lukea. Ihan en kuitenkaan tätä Kekkosen ajan menetelmä -huomiota ymmärtänyt, konsa mielestäni tässä keskustelussa ei esitetty toivomusta, että Jokisen pitäisi esitarkastaa tekstit sellaisenaan – sen sijaan ymmärsin esitetyn toiveita tekstien tasosta ynnä herkkyydestä lukijoiden reaktioita kohtaan. Miksi eivät sekä päätoimittaja että toimittaja voisi siltä osin jotakin luoda lausumahan.
Aamulehden päätoimittajan vetoaminen kirjesalaisuuteen on siinäkin mielessä outoa, että varmasti kaikki tiedotusvälineet käyttävät toimitukseen lähetettyjä kirjeitä, sähköposteja ja muita viestejä yleisöpalstoillaan ja juttujensa taustamateriaaleina. On aivan tavallista, että lukijoiden lähettämät palautteet julkaistaan sellaisenaan lehdessä.
Nyt AL:n päätoimittaja siis esittää, että lukija ei saisikaan vastaavasti julkaista keskusteluaan päätoimittajan kanssa.
Sehän jo tuli todettua, että kirjesalaisuus suojaa kirjeen lähettäjää ja vastaanottajaa siltä, että joku kolmas osapuoli lukisi tai julkaisisi kirjeen luvatta.
Sivuhuomatuksena vaan että entäs tekijänoikeudet? Eikö luvaton sähköpostin julkaiseminen riko tekijänoikeuksia? Toinen juttu sitten oliko se hyvä veto.
http://paniikintunne.wordpress.com/2011/07/27/aivan-aluksi-haluaisin-kritisoida/
Jcb, et ehkä ole tietoinen asiasta — tai ehkä olet, en voi tietää — mutta päätoimittaja on vastuussa lehden sisällöstä. Se on päätoimittajan duuni, ja vähintään se tarkoittaa lukijapalautteen vastaanottamista, oli se sitten positiivista tai negatiivista. Sen duunin ikäviä puolia on se, että ihmiset tietenkin herkemmin tarttuvat kynään suuttuessaan kuin ilahtuessaan, mutta sellaistahan se vastuuasemassa oleminen tuppaa olemaan.
Ja lukijapalautteesta puheen ollen, haluaisitko vähän tarkentaa sitä, miten sen lähettäminen nostaa “Kekkoslovakian” uhkaa? Oletko siinä uskossa, että tämä on jotenkin poikkeuksellinen tapaus, kun päätoimittajalle läheteltiin postia? Isojen julkaisujen päätoimittajat saavat tyypillisesti sitä jatkuvalla syötöllä lukuisista eri aiheista. Onko tämä nimenomainen palaute jotenkin erityisen vaarallista?
Hyvä Mikki,
päätoimittaja on toki oikeudellisesti vastuussa lehden sisällöstä. Oikeudenkäytössä on sellainen seikka kuin syytekynnys, ja harkinta siitä milloin se on ylittynyt.
Olisi nähdäkseni viisaampaa säästää tätä “päätoimittajakorttia” sellaisiin tilanteisiin, jotka ovat jo aidosti “Kekkosen kokoisia”. Määttäsen “tekeleessä” ei ole kertakaikkiaan mitään niin merkittävää ulko- tai sisäpoliittisesti, ettäkö mielestäni olisi syytä poiketa tavanomaisesta uutisoinnista ja siitä seuraavasta blogikäyttäytymisestä. On vain tapahtunut sellainen ennenkuulumaton ja kauhistuttava katastrofi, että “joku oli väärässä internetissä”.
Jos tällä tavalla ryhdytään sekoittamaan tämän kaliiberin bagatelleihin päätoimittajia ja pahimmassa tapauksessa jopa oikeusasteita, niin yhteiskuntamme vielä orastava keskustelukulttuuri kärsii siitä paljon merkittävämpiä vahinkoja. Olemme matkalla moniarvoiseen ja -kulttuuriseen yhteiskuntaan — sellaisessa paikassa Määttästenkin näkemyksiä täytyy jaksaa sietää.
Mitä päätoimittaja Jokiselta tässä Määttäsen tapauksessa tulisi vaatia? Anteeksipyynnöt ja oikaisuvaatimukset on parasta osoittaa suoraan toimittaja Määttäselle. Jos taas asia on vakava, ja Määttästä on syytä vaatia erotettavaksi tai käräjille, niin silloin päätoimittaja on toki oikea osoite. Onko tähän kuitenkaan aihetta? Oikeasti?
Presidentti Koivistoa moitittiin aikoinaan siitä, että hän ei halunnut hanakasti tarttua kaikkiin hänelle osoitettuihin valituksiin. Koivisto osoitti valtiomiesmäistä, joskin väärinymmärrettyä viisautta sanoessaan jotain sellaista kuin “presidentin työkalupakissa ei ole niin pientä vasaraa, etteikö pienen lommon oikaisuyrityksestä tulisi tulokseksi ainoastaan suurempi lommo”. Ei ole vaikeaa kuvitella, että päätoimittaja voi usein joutua tämänkaltaisiin tilanteisiin.
Voi hyvinkin olla totta, että päätoimittajat saavat nykyään valtavasti keskenään ristiriitaistakin palautetta lehtiensä teksteistä. Luultavasti päätoimittajien sihteerit muotoilevat näihin palautteisiin päällisin puolin kohteliaita standardivastineita, jotka ovat englanninkielistä ilmausta lainatakseni “boilerplate text”. Tämä käytäntö ei todellakaan osoita suomalaisen keskustelukulttuurin kypsyyttä.
Toivottavasti tämä selvennys avasi toista näkökulmaa.
Jep – lehtitalojen johdolta tuntuu muutenkin menneen viimeisin vuosikymmen ohi. Eräskin mediayhtiön juristi oli taannoin suorastaan järkyttynyt kun hänelle kerrottiin lähdesuojan koskevan myös blogeja ym. Oli jäänyt alan lainsäädännön päivitykset lukematta pidemmältä aikaa.
Tässä tapauksessa ainakin laki sähköisen viestinnän tietosuojasta on yksiselitteinen:
§8 Viestin lähettäjä tai se, jolle viesti on tarkoitettu, voi käsitellä omia viestejään ja niihin liittyviä tunnistamistietoja, jollei jäljempänä tässä tai muussa laissa toisin säädetä.
jcb:
Ymmärrän tavallaan mitä ajat takaa, mutta mielestäni nostat nyt päätoimittajaa vähän turhan korkeaan norsunluutorniin. Hyvässä ja pahassa niin päätoimittaja kuin muut toimittajat ovat nykyisin hyvin suorassa yhteydessä yleisön kanssa. Ainoa tapa kritisoida jonkin median linjaa ei ole lähettää enää vihaista paperikirjettä, joka toimituksessa voidaan naureskella puhki ja heittää lennokkina roskiin. Huono ja/tai typerä kirjoitus leviää vauhdilla netissä, siitä vedetään omia johtopäätöksiä, sitä kritisoidaan ja haukutaan, ja jokainen share-napin napsaus on lisää huonoa mainetta kyseiselle medialle.
Päätoimittaja ei ole vastuussa ainoastaan julkaisun sisällöstä, vaan yhä enenevissä määrin mediansa maineesta ja julkisuuskuvasta. Olen itse ollut tekemässä kriisiviestintää ja konsultoimassa sitä, ja eräs sen puuhan nollatason juttu on se, että moka pitää tavalla tai toisella myöntää, jos sellainen on tapahtunut. Ei kierrellä, puollustella, tai riidellä ihmisten kanssa, joka on pelkkää kuopan kaivamista syvemmäksi.
Mitä tässä olisi pitänyt tehdä? Ehkä päätoimittaja olisi voinut keskustella aiheesta toimittajan kanssa, katsoa vähän niitä palautteita ja sopia, että juttuun laaditaan jonkinlainen vastine tai jatkoteksti, jossa sanotaan että viesti ei nyt alkuperäisessä ehkä tullut optimaalisimmalla tavalla perille. Ja emmätiedä, mä olen kirjoittanut työkseni 11 vuotta ja jos kymmenenkin tyyppiä lähettää vastineen jossa jokin kirjoittamani juttu on käsitetty täysin väärin, ensimmäinen paikka mistä lähden vikaa etsimään on oma teksti. Saati sitten jos tällaisia henkilöitä on 20, 100 tai 1000.
Janos, täsmälleen noin.
Annetaan Jokiselle hieman lisää tilaa. Toki hän puolustelee huonoa kirjoitusta. Toki hän vetää blogissaan esiin natsikortin. Toki hän tuntuu jääneen hieman jälkeen sosiaalisen median lainalaisuuksista. Mutta nyt on kesä. Jos minä olisin lomalla ja joutuisin kyykkimään kirjastossa ympäripyöreitä copypasteja naputellen, kyllä minäkin vetäisin natsikortin tai kaksi.
Jokisen lehti on vetäisty kriittiseen ja tasokkaaseen sosiaalisen median keskusteluun. Sen läpi navigoimiseen päätoimittaja tarvitsisi hyvän sosiaalisen median kriisitiimiin hakemaan taustatietoa ja muotoilemaan mahdollisia etenemispolkuja. Nyt Jokisella on kirjaston Mikromikko ja sandaalit.
Voidaanko palata tähän kahden viikon kuluttua? Journalismin kriisi tuskin karkaa sillä aikaa.
Jcb, ei päätoimittajalta tarvitse vaatia mitään, paitsi ehkä sitä, että jospa hänen julkaisussaan tulevaisuudessa olisi vähemmän tyhmiä asioita, eikä päätoimittajan tarvitse siitäkään välittää, jos ei halua. Ei siihen tarvitse reagoida mitenkään, jos ei koe sitä tarpeelliseksi, mutta päätoimittajan duuniin nyt valitettavasti kuuluu palautteen vastaanottaminen. Janos tuossa avasikin päätoimittajan toimenkuvaa, joten ei siitä enempää.
En tiedä, miksi puhut oikeusasteiden sekoittamisesta asiaan — kukaan ei tietääkseni ole ainakaan tässä keskustelussa sanonut, että nyt pitäisi oikeuslaitoksen puuttua tähän.
Mitä tulee oikaisuvaatimuksiin, ne kyllä pitäisi lähettää juurikin päätoimittajalle esimerkiksi siksi, että toimittajalla ei ensinnäkään lähtökohtaisesti ole mitään auktoriteettia päättää, että nyt tehdään tästä aiheesta oikaisu, ja siksi toisekseen etenkään satunnaisella lukijalla ei ole helppoa tapaa tietää, onko toimittaja oikeasti lehden työntekijä, vaiko pelkästään avustaja. Ja ehkä oleellisin pointti on, että etenkin sellaisessa tilanteessa, jossa on on mahdollista, että toimittaja on tietoisesti toiminut väärin esimerkiksi jonkin henkilökohtaisen tai poliittisen agendan vuoksi (en nyt puhu tästä tapauksesta, luonnollisesti, vaan hypoteettisesta tilanteesta) ei ehkä ole ihan kauhean fiksua lähettää oikaisupyyntöä sille tyypille, jolla on kaikkein vähiten intressejä korjata tilannetta. Silloin on pukki kaalimaan vartijana.
Huomaan, ettet myöskään vielä kertonut, miten lukijapalautteen lähettäminen päätoimittajalle edistää Kekkoslovakian uhkaa.