29 Lok
2014

Blogisen Sanan Neuvostoa ei tule

Markkinointi&Mainonta julkaisi Salla Kääriäisen vierasbloggauksen, jossa Kääriäinen esitti bloggaamiselle eettisiä sääntöjä.

Kääriäinen vertaa bloggaajia journalisteihin, jotka noudattavat toiminnassaan Journalistin ohjeita. Toimittajien eettisten ohjeiden yhtenä ideana on pitää toimittajien etiikka ja sen valvonta alan omissa käsissä, jotta vältyttäisiin lakitasoiselta sääntelyltä.

Kääriäisen vertailu ontuu. Toimittajat ovat suhteellinen selkeä ammattikunta ja Journalistin ohjeisiin sitoudutaan koko ammattikunnan leveydellä (toki Journalistin ohjeiden noudattaminen ei ole mitenkään pakollista eivätkä esimerkiksi kaikki julkaisut niitä noudatakaan).

Bloggaajat eivät ole ammattikunta. Kuka tahansa voi ryhtyä bloggaajaksi parissa minuutissa eikä ryhtymisessä kysellä koulutusta, osaamista tai kaupallista kapasiteettia. Riittää, että bloggaaja pääsee Internetiin, vaikka kerran. Bloggaajat rinnastuvat ryhmänä siis lähinnä jalankulkijoihin tai ääneenpuhujiin: ryhmän jäsenillä ei ole mitään erityistä yhteistä eivätkä ryhmän jäsenet muodosta mitään yhteisöä.

Bloggaajien eettisten sääntöjen vaatiminen on samanlainen idea kuin jalankulkijoiden tai ääneenpuhujien eettisten sääntöjen vaatiminen. Jalankulkijoita ja ääneenpuhujia koskevat samat normaalit lait ja säännöt kuin kaikkia muitakin kansalaisia. On liki mahdotonta kuvitella tilannetta, jossa niin hajanainen joukko kuin ääneenpuhujat voisivat tai heidän pitäisi sitoutua jonkinlaisiin sääntöihin.

Idea blogisäännöistä ei ole uusi. Jo noin kymmenen vuotta sitten keskusteltiin jonkinlaisesta sääntötarpeesta. Tuolloin (Suomessa) ainakin yhtenä pontimena oli ensimmäisiä verkkoaskeleitaan ottaneiden mediayritysten kiinnostuminen blogeista. Tuolloin blogit olivat pitkälti (henkilökohtaiseen) tekstiin nojautuneita verkkosivuja.

Nyt blogeista puhuttaessa tarkoitetaan yleensä ns. muoti- ja lifestyleblogeja (jollaista itsekin ylläpidän) ja tähän kontekstiin Kääriäisen kirjoituskin uppoaa. Kääriäisen esittämä huoli liittyy muotibloggaajien tapaan esittää maksettua sisältöä kontekstissa, jossa sisällön luonne (suora tai epäsuora riippuvuus bloggaajan saamasta tuotteesta tms) ei ole lukijalle selvä.

Asiassa ei todellisuudessa ole mitään ongelmaa. Markkinoinnin tulee olla markkinoinniksi tunnistettavaa, jos blogin pitäjä on elinkeinon harjoittaja. Yksityistä kansalaista tämä velvoite ei koske: yksityinen ihminen voi ääneen puhuessaan tai blogimerkintää kirjoittaessaan kehua tuotteita tai palveluita juuri niistä syistä, jotka haluaa. Jos bloggaaja ottaa vastaan tavaroita tai matkoja, asia täytyy huomioida verotuksessa. Tämäkään ei mitenkään poikkea tavaroita vastaanottavan jalankulkijan tai ääneenpuhujan tilanteesta.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö bloggaaja tai blogien julkaisija voisi halutessaan luoda eettisiä sääntöjä tai periaatteita, joihin sitoutuu. Muihin bloggaajiin sääntöjen ulottaminen on kuitenkin tarpeetonta ja mahdotonta.

7 Hei
2014

Samanaikainen kuuleminen ja false balance

JSN:n kesän alussa tekemä päätös Valkee-yhtiön tuotetta koskevasta kirjoituksesta on noussut uudelleen keskusteluun. Syynä on HS:ssä tänään julkaistu kolumni, jossa tiedetoimittaja Susanna Björkholm kertoo, että Valkeen tuotteet eivät tieteellisesti katsoen voi toimia.

JSN:n alkuperäisessä lausumassa käsitellään Valkeen kantelua lähinnä Journalistin ohjeiden kohdan 21 kannalta. Kohdan mukaan “Jos selvästi tunnistettavissa olevan henkilön tai tahon toiminnasta aiotaan esittää tietoja, jotka asettavat tämän erittäin kielteiseen julkisuuteen, kritiikin kohteelle tulee varata tilaisuus esittää oma näkemyksensä jo samassa yhteydessä.” JSN:lle tehdyn kantelun mukaan näin ei tapahtunut, minkä takia Valkee asiasta kanteli. JSN antoi asiasta langettavan päätöksen jutun julkaisseelle Suomen Kuvalehdelle.

Päätös sinällään on mielestäni oikea ja ymmärrettävä. Ongelmalliseksi päätöksen tekee se, että päätöksen perusteissa viitataan Valkeen tuotteen mahdollisiin tieteellisiin perusteisiin tai niiden puutteeseen( “Asiantuntijoiden käsitykset ja tulkinnat kirkasvalokuuloketta koskevista tutkimuksista ovat hyvin ristiriitaisia ja asiassa etsitään vielä lopullista totuutta”). Tässä kohtaa JSN haksahtaa: sillä ei ole kykyä eikä mandaattia arvioida tiedettä, eikä sen kannattaisi sellaisiin perusteisiin viitata vaan keskittyä Journalistin ohjeiden tulkintaan.

Lisämaustetta keskusteluun tuo BBC:n taannoinen päätös ohjeistaa toimittajiaan jättää tiedeohjelmista pois näkemykset, jotka eivät ole tieteen valtavirran mukaisia. Taustalla on useamman vuoden kestänyt keskustelu BBC:n tasapuolisuuden ja puolueettomuuden käsitteestä ja sen toteutumisesta. BBC:n on nähty antavan liikaa huomiota käsityksille, jotka eivät ole yhtä perusteltuja kuin tieteen tämänhetkinen kaanon; perusteena tälle on väitetysti ollut halu olla tasapuolinen.

Tämä false balance -käsite on nyt liitetty myös Valkee-tapaukseen. Ajatuskulku menee yksinkertaistaen jotenkin näin: koska JSN on linjannut, että Valkeeta olisi pitänyt tässä tapauksessa kuulla, tarkoittaa tämä, että (esimerkiksi) kaikenmaailman holokaustinkieltäjiä pitää aina kuulla, kun uutisoidaan keskitysleireistä.

Näin ei tietenkään ole. Ns. false balance -ilmiö ei liity (suoraan) Valkee-tapaukseen. Valkeella oli JSN:n mukaan oikeus tulla kuulluksi samanaikaisesti, kun yhtiö ja sen toiminta asetettiin erittäin kielteiseen julkisuuteen. JSN:n päätös ei merkitse sitä, että aina kun jotakin ilmiötä käsitellään kielteisesti, täytyisi kuulla vastapuolta (miten tämä vastapuoli nyt sitten käsitetäänkään). False balance on yleisempi journalismin prosessiongelma, joka syntyy pyrkimyksestä tasapuolisuuteen silloinkin, kun mitään tasapuolisuusongelmaa ei oikeastaan ole.

Valkee-päätöksellä saattaa kuitenkin olla false balance -ilmiötä vahvistava vaikutus. Tiedeyhteisö lienee melko yksimielinen siitä, että parantavia kristalleja myyvät yritykset eivät voi tieteellisesti perusteella kristalliensa parantavaa vaikutusta. Voiko lehdessä siis sanoa kristalleja huiputukseksi ilman kristallikauppiaan mielipidettä? Ehkä ei, mutta voisiko olla niin, että kristalleista kertova juttu olisi vielä tehokkaampi, mikäli kristallikauppiaan sönkötykset shakrojen puhdistamisesta olisivat kaikken luettavissa?

14 Tou
2014

Oikeus unohdukseen

EU:n tuomioistuin teki eilen päätöksen, jonka mukaan hakukoneiden on poistettava henkilöä koskevista tuloslistauksistaan hakutuloksia, jotka henkilöt kokevat itselleen haitallisiksi. Päätöstä koskeva tiedote on jo varsin mutkikasta kieltä, joten turvaudun tulkinnassa toimittajien työhön: Yle Uutisten uutisen mukaan henkilöt voivat pyytää hakupalveluita poistamaan linkkejä tietoon, joka on “vanhentunutta” tai “epäolennaista”.

Itse tietoa ei siis tarvitse poistaa (esimerkiksi julkaistua uutista), ainoastaan viittaus siihen hakutuloslistauksessa. Luonnollinen henkilö Kari Haakana voisi siis pyytää poistoa hänen nimellään tehtävän haun tuottamaan tuloslistaukseen, jos listauksessa olisi vanhentunut tai epäolennainen linkki.

Vanhentumisen tai epäolennaisuuden määritelmät ovat tietenkin vahvasti subjektiivisia. Minun mielestäni Kari Haakana -haun tulostamat sadat linkit jääkiekko-otteluiden tuloksiin ovat sekä vanhentuneita että epäolennaisia, mutta jääkiekkouran tehnyt täyskaimani on epäilemättä asiasta eri mieltä.

Keskeinen kysymys kuuluu tietenkin, miksi EU-tuomioistuin haluaa puuttua juuri tiedon linkitykseen eikä itse tietoon? Analogiat ovat ongelmallisia, mutta käytetään sellaista kuitenkin: pitäisikö Kansallisarkiston vastaavalla tavalla poistaa arkistojensa indekseistä viittaukset kaikkiin sellaisiin henkilöihin, joiden jälkeläiset kokevat viittaukset ongelmallisiksi? Henkilöiden tiedot toki edelleen olisivat arkistossa, mutta niiden löytäminen olisi oleellisesti vaikeampaa.

Lisäksi on hyvä miettiä, koskeeko päätös ainoastaan Googlen tapaisia hakupalveluita. Vai koskeeko se myös esimerkiksi tiedotusvälineiden verkkopalveluiden hakuominaisuuksia? Pitäisikö niihinkin ulottaa mahdollisuus poistaa hakutuloksia? Ja jos ei, niin miksi ei? Samaa virkaahan nekin toimittavat ja aivan erityisesti pienillä kielialueilla kuten Suomessa. Sama kysymys saattaa koskea myös esimerkiksi Archive.orgin tapaisia arkistointipalveluja tai erilaisia mediaseurantapalveluita.

Lisäksi päätös on tehoton, sillä hakupalvelut saattavat periaatteellisista syistä kiertää sitä. Tästä on jo ennakkokäytäntö: Goole tekee näkyväksi sille tehdyt yhdysvaltalaisen DMCA-lain perusteella tehdyt poistopyynnöt. Näissä poistopyynnöissä on kysymys tekijänoikeuden perusteella tehdyistä poistoista. Samanlainen käytäntö voi syntyä myös eurooppalaisen “oikeus unohdukseen” -pyyntöjen suhteen. Näennäisesti hakupalvelu siis noudattaisi pyyntöä, mutta se myös mutkan kautta kertoisi, kuka on pyytänyt poistamaan ja mitä.

4 Maa
2014

Hurja käänne otsikoissa – “Ei tunnu enää missään!”

Kylläpä muutama vuosi sitten otti pattiin otsikointi. Mainosrahoitteisten uutispalveluiden otsikot muuntuivat muutama vuosi sitten mysteerimuotoon: otsikko ei enää kuvannutkaan uutista vaan toimi kryptisenä sisäänheittäjänä. “Tämä keino varmistaa tuon tuloksen, katso kuvat!” -tyyppiset otsikot yleistyivät, kun Ampparit-palvelun käyttö ja kustantamokonsernien ristiinlinkitys yleistyi.

Kryptiset klikkiotsikot herättivät purnausta ja asiasta jaksetaan motkottaa edelleen. Itse olen huomannut, että asia ei enää herätä minussa minkäänlaista reaktiota. Mutta miksi ei?

Ensinnäkin uutisten käyttöni on muuttunut. Suurin osa uutisista löytää tiensä luokseni sosiaalisen median, käytännössä Twitterin ja Facebookin avulla. Erityisesti Twitterissä seuraamani uutispalvelut ja toimittajat varustavat linkkinsä fiksulla saatteella, jotka kertovat, onko uutinen lukemisen arvoinen ja miksi.

Toinen syy ovat mobiilipalvelut. Teen aiemmin tietokoneella tekemäni asiat yhä useammin puhelimella tai tabletilla. Erillisinä sovelluksina (Flipboard, Circa, Ylen Uutisvahti) tai responsiivisina sivuina (Guardian, BBC, Quartz) käytettävät uutispalvelut tarjoavat uutiset oikeassa muodossa ja uutissovellukset hälyttävät silloin, kun jotain kiinnostavaa tapahtuu.

Tämä kaikki on johtanut muutamaan asiaan. En enää käytä Ampparin kaltaisia agregointipalveluita, jolloin en altistu klikkausotsikoille. Ja vaikka jutun otsikko olisikin ongelmallinen, luen jutun, jos se on minulle jaettu oikealla tavalla oikeaan aikaan. Eli otsikon merkitys jutun myyjänä on kokenut inflaation.

Tämä ei tietenkään ole universaali totuus. Ampparit kerää lähes 300 000 eri kävijää/viikko ja eri julkaisujen välinen ristiinlinkitys epäilemättä tuottaa tuloksia; tuskinpa sitä huvikseen tehdään. Ja mysteeriotsikoinnista kokonaisen taiteenlajin kehittänyt Uusi Suomi kerää sekin jatkuvasti kasvavia lukijamääriä. Ilmeisesti myyntiotsikot siis toimivat ainakin jollekin käyttäjäryhmälle.

26 Elo
2013

Paskaa sankarin silmille

Oululaisen sanomalehti Kalevan päätoimittaja Markku Mantila julkaisi lehden pääkirjoitussivulla sunnuntaina niin sanotun lohkaisun. Lauseen mittaisessa taittopalassa päätoimittaja kertoi, että “Tietovuotaja Bradley Manning haluaa muuttua naiseksi. Se ei ole ihme. Laverteluhan on aina ollut ämmämäistä”

Yle Uutisten haastattelussa Mantila luonnehti lohkaisuaan letkautukseksi ja vitsiksi, jossa asia tiivistyi. Kuten jokainen epäonnistunut koomikko, Mantilakin arvioi suorituksensa hyväksi.

Todellisuudessa Mantilan möläytys oli nolo. Se on häpeäksi erityisesti Mantilan ammattikunnalle ja osoittaa typerryttävää tietämättömyyttä asiasta, jota Mantila yrittää muka nokkelasti kommentoida.

Chelsea Manning, kuten tuomittu yhdysvaltalainen sotilas toivoo itseään nykyisin kutsuttavan, otti valtavan henkilökohtaisen riskin luovuttaessaan luottamuksellisia tietoja Yhdysvaltain sodankäynistä Irakissa ja Afganistanissa sekä Yhdysvaltojen Guantanamon vankileiristä. Manningin Wikileaksille luovuttamaa materiaalia käyttivät lähteinään lukuisat lehdet ja uutisvälineet ympäri maailmaa. Manningin ansiosta ihmiset eri puolilla maailmaa näkivät sotaa käyvien maiden retoriikan ja arkipäivän toimien välisen eron. Myös Kaleva kehui Wikileaksin ja siis viime kädessä Manningin toimintaa pääkirjoituksessaan.

Manning maksoi toimistaan kovan hinnan. Pidätyksen jälkeen hän odotti oikeudenkäyntiään eristettynä kolme vuotta. Manningin eristyskohtelua on luonnehdittu kidutuksenomaiseksi. Manningin pari viikkoa sitten saama tuomio oli 35 vuotta vankeutta. Se on tuomio, jota Suomessa ei saa julmimpaankaan veritekoon syyllistynyt.

Manningin kaltaisia, henkilökohtaisia riskejä aatteen ja suuremman hyvän puolesta ottavia ihmisiä tavataan kutsua sankareiksi. Manning on sitä kiistatta. Hän ansaitsee teoistaan ihailua ja kiitosta. Aivan erityisesti voisi olettaa lehdistölle omalla riskillään tietoja toimittaneen sankarin kohtalon olevan lähellä päätoimittajan sydäntä. Surkealla vitsillään Mantila sylkee niiden silmille, jotka mahdollistavat toimittajien työn.

Mantila ripustaa lehtensä aiemmin epäsuorasti ylistämään sankariin määritelmät “ämmämäinen” ja “lavertelija”. Loukkauksensa hän kuittaa vitsinä.

Pumpuliin kääritty päätoimittaja voi lohkoa huonoa huumoriaan sananvapauden suojaamana Suomessa niin kuin tahtoo. Chelsea Manning kärsii lehdistölle ja demokratialle tekemistään palveluksista vankeustuomiota. Tasan ei käy.

28 Tou
2013

Pitäisikö aikakauslehtien irtautua journalistin ohjeista?

Viime vuonna Sanoma Magazines Finland julkaisi Gloria-lehtensä välissä Kaunis Gloria -nimisen liitteen. Liitteen sisältö oli hyvin samankaltaista tavaraa kuin naistenlehtien kosmetiikkaa käsittelevä journalismi on perinteisesti ollut.

Liitteestä kanneltiin Julkisen sanan neuvostolle (JSN). JSN oli sitä mieltä, että kyseessä oli tekstimainonta. Yksi JSN:n jäsen tosin oli asiasta eri mieltä: kyseessä oli aikakauslehtikustantaja Allerin julkaiseman Oma Aika-lehden päätoimittaja Anna-Liisa Hämäläinen.

Tiedotusvälineilä on perinteisesti ollut selkeä toimintatapa JSN:n langettavien päätösten suhteen: ne on, yhteisten pelisääntöjen mukaan, julkaistu sellaisinaan virheen tehneessä välineessä. Päätöksistä on otettu opiksi ja JSN:n linjauksia on käytetty ohjeena siitä, miten vastaavassa tilanteessa tulisi toimia.

Kaunis Gloria -tapauksessa näin ei tehty. Gloria-lehden päätoimittaja Minna Juti ja lehteä julkaisevan Sanoma Magazines Finlandin toimitusjohtaja Clarisse Berggårdh olivat päätöksen jälkeenkin sitä mieltä, että Kaunis Gloria ei ollut rikkonut sääntöjä. Berggårdhin ja Jutin sanomiset tulkittiin niin, että kustantaja tulkitsee Journalistin ohjeita jatkossa(kin) eri tavalla kuin JSN.

Eikä saga loppunut tähän. Viime viikolla toimittajien ammattiliiton eli Journalistiliiton julkaisema Journalisti kertoi, että kantelun JSN:lle tehnyt Otavamedian kustantaman Anna-lehden toimittaja oli kantelun jälkeen siirretty pois tehtävästään. Jutun mukaan Otavamedian naistenlehtien kustantaja Katariina Kaarre ja Annan päätoimittaja Emma Koivula uskoivat toimittajan kantelun vaarantavan Annan suhteet tärkeään ilmoittajaan eli meikkiyhtiö L’Orealiin, joka oli Kaunis Gloria -liitteen maksaja.

Johtajien ja päätoimittajien toimet ovat outoja. JSN:n toiminta median itsesääntelyelimenä on mahdollista vain, jos median toiminnasta tehdään kanteluita ja langettavat päätökset otetaan tosissaan. Jos toimittaja ei saa tehdä kantelua kilpailevan välineen toiminnasta (jotta mainostajaa ei suututettaisi), menetetään mahdollisuus saada relevantteja päätöksiä JSN:stä. Tällöin JSN:n ja Journalistin ohjeiden merkitys pienenee. Vaarana on nykyisenkaltaisen itsesääntelyn rapautuminen.

Kustantajien puheet ja toiminta ovat ymmärrettäviä sikäli, etä L’Oreal on valtavan tärkeä toimija sekä SMF:lle että Otavamedialle. L’Oreal on Euroopan suurimpiin kuuluva mainostaja ja sen vetäytyminen jostakin lehdestä olisi katastrofi lehden taloudelle. Pienintäkään riskiä tällaisesta ei haluta ottaa, ei edes sitä, että kannellaan L’Orealin toiminnasta naapuriyhtiön kanssa.

Lisäksi perinteisten mainosten määrien ja hintojen kutistuessa lehtien kustantajat tekevät hartiavoimin töitä kehittääkseen uudenlaisia tapoja naittaa sisältöä ja mainontaa ja tarjoilla tätä sekoitetta yleisölle. Juuri tästä oli kysymys Kaunis Gloria -liitteessä. Tätä tilannetta heijastelee myös langettavaan päätökseen eriävän mielipiteensä jättäneen aikakauslehden päätoimittajan eriävä mielipide.

Mitä tässä tilanteessa voisi tehdä? Nähdäkseni on kolme mahdollisuutta.

Radikaalein vaihtoehto on suomalaisten aikakauslehtien yhteistyöelimen eli Aikakausmedian irrottautuminen JSN:n taustayhteisöstä ja Journalistin ohjeista. SMF:n ja Otavamedian pomojen lausumat ja toiminta antavat ymmärtää, että näkemykset journalistin ohjeista ja JSN:n päätöksistä ovat kovin erilaisia kuin esimerkiksi sanomalehtipuolella. Nämä toimijat tekevät linjauksia monien lehtien suhteen, joten heidän sanomisillaan ja ajattelullaan on melkoinen painoarvo alalla eikä niitä voi eristää koskemaan vain Gloriaa ja Annaa, jotka jupakassa ovat suoraan olleet osallisina.

Toinen vaihtoehto on aikakauslehtikentän jakautuminen kahtia. Voisi ehkä syntyä toinen Aikakausmedian kaltainen järjestö, johon Journalistin ohjeita noudattavat lehdet voisivat liittyä. Ulkopuolelle jäisivät lehdet, joille L’Orealin kaltaiset ilmoittajat ovat tärkeämpiä kuin alan eettiset pelisäännöt.

Kolmantena vaihtoehtona on, että Aikakausmedia selvittää tilanteen. Esikuvana voisi pitää kaupallisten radioiden Radiomediaa, joka Radio Rockin piilomainonnasta saaman langettavan päätöksen jälkeen varsin selväsanaisesti ilmoitti, miten radiot toimivat. Aikakausmedia voisi vaikkapa käyttää Radiomedian lausuntoa suoraan oman tiedotteensa pohjana.

Jonkinlainen sidonnaisuus: Sanoma Magazines Finland on entinen työnantajani

16 Syy
2012

MikroBitistä tuli mB

Suomalaisen tietotekniikkalehdistön levikiltään suurin toimija, MikroBitti, on uudistunut. Nimeään myöten: lehden nimi on uudistuksen myötä lyhentynyt muotoon mB.

Sanotaan nyt ihan aluksi, että en välttämättä ole aivan neutraali ulkopuolinen arvioija. Kirjoitin vuosikausia juttuja Bittiin ja olin mukana sumplimassa toteutumatta jäänyttä Bitin web-uudistusta muutama vuosi sitten. Tunnen suurimman osan lehden toimittajista (terveisiä vaan).

mB:n uudistus ei ole normaali aikakauslehden uudistus. Yleensä (tai sanotaanko nyt naistenlehdissä ja yleisaikakauslehdissä) uudistukset ovat pitkälti ulkonäkouudistuksia: uudistetaan logo ja taitto, nimetään osastot uudestaan ja vaihdetaan kolumnistit. Tällaisten uudistusten tarkoituksena on saada lehti näyttämään sillä tavalla uudelta, että aiemmin lehteä ostamattomat ihmiset saataisiin tarttumaan tuotteseen. Riskinä on tietenkin se, että vanhat tilaajat ja irtonumero-ostajat alkavat hyljeksiä uutta tuotetta. Liian radikaaleja uudistukset eivät siis saa olla. Toimitus suomalaisissa lehtiuudistuksissa pysyy yleensä entisellään. Toimitus ei ole mB:n mylläyksessäkään uusiutunut; päätoimittaja on kyllä vaihtunut, mutta uusi päätoimittaja astui remmiin uudistuksen ollessa jo käynnissä.

Osa osalta

mB:n uudistus on siis “oikea” uudistus: lehden rakenne, ulkoasu ja juttutyypit on selvästi mietitty uusiksi. Lehti jakaantuu viiteen pääosaan. Alun “Tekniikan ajassa” on ajankohtaisosio, jossa pääpaino on tuoteuutisissa. Varsinainen uutisosio se ei ole: kuukausittain ilmestyvässä printtilehdessä uutisosio onkin jo hieman vaikea konsepti. “Ilmiö”-osiossa on kuukauden laaja teemajuttu. Ensimmäisessä mB:ssä jutun aiheena on television muutos. Testiosio sisältää vertailut ja yksittäisten tuotteiden pikakokeet. Digitaalinen elämä -osio pyrkii puimaan digitaalista elämäntapaa ihmislähtöisesti esittelemällä tietoteknisiä ratkaisuja ongelmiin ja ihmisiä, jotka käyttävät tietotekniikkaa. Viimeisenä lehdessä on viihdetekniikkaa ja tekniikkaviihdettä ruotiva osio.

Testaaminen, mittaaminen ja numeerinen arviointi ovat olleet Mikrobitin ja oikeastaan kaikkien suomalaisten tietotekniikkalehtien lähtökohta ja kivijalka. Tästä perinteestä uudistunut mB selvästi pyrkii eroon. Mittaukset ja niitä avaavat käyrät ja taulukot ovat selvästi sivuosassa, jopa taittovinjetin oloisia pikkuelementtejä. Paino on selvästi tunteessa ja pehmeämmissä argumenteissa: vertailuissa tuotteita arvotetaan jopa kolmella pehmeällä arviointimenetelmällä: tähdillä (1-5), arvosanoilla (4-10) ja hinta/laatu-arvosanalla (kaksi plus-merkkiä – kaksi miinus-merkkiä). Ehkä vähempikin arvosanametodimäärä olisi riittänyt.

Vertailuaiheiksi ensimmäiseen lehteen on valittu älypuhelimet ja SSD-levyt. Valinnat antavat ehkä suuntaa tulevista vertailuaiheista: yksi suureen yleisön osto-oppaaksi soveltuva ja toinen, tekniikkaorientouneemman yleisön houkuttelija. Kakkosvertailu (eli tässä tapauksessa SSD-levyt) on todella lyhyt rutistus, käytännössä viidestä tuotearviosta ja lyhyestä kommenttilaatikosta muodostuva juttu. Tekniikkaa jutussa ei avata oikeastaan lainkaan. Päävertailussakaan ei sen kummemmin selitetä älypuhelinten sisuskaluja tai ratkaisuja.

Ilmiöjuttu on sujuvasti ja asiantuntevasti kirjoitettu (ja hei, siinä haastatellaan minua!). Toisaalta, aivan samanlaisia juttuja voi lukea jo yleisaikakauslehdistä ja lyhyemmässä muodossa yhä enemän taustoittavaan suuntaan liikkuvista sanomalehdistäkin. Kovin paljon uutta tietoa jutusta ei aiheesta kiinnostuneelle enää irtoa.

Lehden lifestyle-osaston pyöräilyn ja pyöräilijän tietotekniikkaa esittelevä juttu on kiinnostava. Elokuvaohjaaja Timo Vuorensolan laitteita ja viihdeteknisiä näkemyksiäkin kyllä lukee, mutta ihmeellistä uutta juttu ei kerro sen paremmin tekniikasta kuin ohjaajastakaan.

Mutta kenelle se on tehty?

Uudistuneen lehden keskeinen ongelma on sen kohdeyleisö. Tai siis tämä on varmaan minun ongelmani. En oikein saa kiinni siitä, ketä tai minkälaista ihmistä lehdellä tavoitellaan.

Kyseessähän on siis tietotekniikkaa ja sen käyttöä esittelevä lehti. Tekniikkaa lehti ei kuitenkaan juuri esittele tai avaa. Tekniikka tarkoittaa mB:n yhteydessä tuotteita. Tuotteiden taustalle ei juurikaan mennä.

Lehden uudistuksessa on selvästi ottaa aiempaa ihmisläheisempi ote. Mittaustuloksen tai asiantuntija-arvion sijaan lehteen on otettu tekniikan käyttäjä kertomaan jonkin tietoteknisen tuotteen ominaisuuden käytettävyydestä tai hyödyllisyydestä. Tämä tekee jutuista varmasti helpommin lähestyttäviä, mutta tuo mukanaan myös jonkinlaisen kohderyhmäongelman: jos ihminen on kiinnostunut tietotekniikasta niin paljon, että hän on valmis ostamaan siitä kertovan lehden, hän todennäköisesti tietää jo, että Googlen ryhmäkalenterilla voi tehdä useamman ihmisen käyttöön kätevän jaettavan kalenterin.

mB:stä puuttuu myös tekeminen. Kun lehden ytimessä on valmis tuote ja tuotteiden rajoissa tapahtuva tietotekniikan käyttäminen, jää tekniikan muokkaaminen ja uudelleenkäyttö sihdin ulkopuolelle. Sallinette kömpelön vertauksen: jos Glorian Ruoka & Viini käsittelisi aihettaan samalla tavalla kuin mB, olisi lehdessä einespizzojen osto-, lämmitys- ja syöntiohjeita. Esimerkki päinvastaisesta ajattelutavasta on esimerkiksi Make-lehti. Hieman samanlaista asennetta oli myös MikroBitissä joskus 15 vuotta sitten.

Ei se helppoa ole

Lehden tämänlaajuinen uudistaminen ei ole helppo homma. Lisäkierrettä työhön on tuonut muuttuva ympäristö: ilmaisesta ja ajantasaisesta tietotekniikkamateriaalista (mukaan lukien tuotearviot) on verkossa ylitarjontaa. Printtilehden painopisteen siirtäminen lifestyle-materiaaliin on tässä tilanteessa looginen liike, mutta riskinä on vanhan yleisön vieraantuminen. Toisaalta yleisö on tehnyt lähtöä jo jonkin aikaa, sillä MikroBitin levikki on viidessä vuodessa laskenut noin 100 000:sta 70 000:een. Uudistuminen on siis tehty pakon edessä ja tietoisella riskillä. Ja samaan aikaan lehden uudistamisen kanssa lehtiyhtiössä käydään suuriin leikkauksiin tähtääviä yt-neuvotteluja.

Suorastaan pelottava asia on lehden ilmoitustilanne. 92-sivuiseen lehteen on myyty vain kolme ja puoli sivua ilmoituksia. Perinteiset suuret tietotekniikkailmoittajat kuten tietokone- ja kameravalmistajat ja tietoliikenneoperaattorit loistavat poissaolollaan eikä edes päävertailun kännykkävalmistajia ole saatu ilmoittajiksi, puhumattakaan että ilmoituksia olisivat ostaneet miesyleisöstä kiinnostuneet tieto- ja viihdetekniikka-alan ulkopuoliset yritykset. Jokin lienee pahasti solmussa ilmoitusmarkkinoinnin, mediatoimistojen ja ilmoittajien muodostamassa kolmiossa.

15 Kes
2012

Kun tekstin poistaminen ei onnistukaan

Kansanedustaja Jussi Halla-ahon saama tuomio lienee jo kaikille pääpiirteissään tuttu.

Jännittävä piirre tuomiossa on se, että Halla-ahoa velvoitettiin poistamaan blogikirjoituksestaan kohdat, joiden katsottiin olevan laittomia. Jos nyt oikein ymmärrän, tällainen poistamisvelvoite on peräisin aikakaudelta, jolloin julkaiseminen tapahtui painamalla sanoja paperille. Tuolloin poistamismääräys oli vielä jotenkin ymmärrettävissä: oikeus saattoi esimerkiksi määrätä kirjan painoksen tuhottavaksi ja laittomiksi todetut kohdat muutettaviksi/poistettaviksi kirjan tulevissa painoksissa, kuten esimerkiksi Hannu Salaman Juhannustanssit-kirjan suhteen aikoinaan tehtiinkin.

Mutta sitten tuli tämä internet. Nyt oikeuden määräys on jokseenkin koominen. Tietyt kohdat tai vaikkapa koko blogikirjoitus voidaan määrätä poistettaviksi ja ne voidaan poistaakin, mutta kansallisista käytänteistä ja oikeuksien päätöksistä piittaamaton maailmanlaajuinen verkko mahdollistaa julkaisun jatkamisen siellä ja täällä, tarvittaessa anonyymisti. Toki Halla-aho on saanut seuraajikseen sananvapauden sotureita, jotka ovat omissa blogeissaan ja keskustelufoorumeilla julkaisseet Halla-ahon alkuperäisen blogikirjoituksen uudelleen ilman oikeuden vaatimia poistoja.

Toinen huvittava yksityiskohta tapauksessa on se, että tiedotusvälineillä on (ilmeisesti) edelleen, osana uutisointia, oikeus kertoa täsmälleen ne asiat, jotka oikeus on Halla-ahon blogissa tulkinnut laittomiksi. Halla-aho itse linkittää käyttäjäystävällisesti MTV3:n uutiseen, jossa tehdään juuri näin.

1 Kes
2012

Se parempi lukiovertailu

Lehdet julkaisevat keväisin palstantäytteenä lukioiden vertailulistoja, niin nytkin. Listat ovat pielessä yksinkertaisesta syystä: niiden lähtöoletus on, että parhaita päästötodistuksia ja kirjoitustuloksia tuottavat lukiot ovat parhaita.

Näissä vertailuissa ei kuitenkaan mitenkään oteta huomioon sitä, että “parhaat” lukiot saavat myös “parhaan” oppilasaineksen. Ei ole suurikaan yllätys, että yli yhdeksän keskiarvolla lukioon päässeistä oppialista merkittävä osa myös lopettaa lukion yli yhdeksän keskiarvolla ja runsain laudaturein.

Parempi mittari olisi epäilemättä se, miten paljon lukioiden oppilaat parantaisivat suoritustaan lukion aikana. Nouseeko oppilaiden keskiarvo ja kirjoittavatko seiskan keskiarvolla lukioon päässeet laudatureja millaisessa suhteessa ysin oppilaisiin?

Tällaista vertailua mediat eivät ole tehneet. Syykin on ymmärrettävä: koulut ja kunnat eivät jaa lukioiden päästötodistusten keskiarvoja avoimena datana tai minkäänlaisina dokumentteina. Voi olla, että tiedon saaminen edes erikseen kysymällä ei onnistuisi.

Jotain tietoa on kuitenkin saatavilla. Koulut kertovat kunkin vuosiluokan alimman sisäänottokeskiarvon ja lisäksi ne kertovat kunkin vuoden kirjoitusten neljän pakollisen aineen pistekeskiarvon. Näistä tiedoista Asmo Halinen koosti nopeasti Google Docs -taulukon, jossa lasketaan suhdeluku, joka on sitä suurempi mitä parempi kirjoitusten keskiarvo on ollut suhteessa alimpaan sisäänottokeskiarvoon. Eli: mitä suurempi luku, sitä paremmin oppilaat ovat lukion aikana suoritustaan parantaneet. Taulukko on avoimesti muokattavissa.

Tämäkään lukiovertailu ei ole ongelmaton. Paras tieto saataisiin, jos lähtölukuna olisi alimman sisäänottokeskiarvon sijaan sisäänotettujen oppilaiden keskiarvojen keskiarvo, jota verrattaisiin päästötodistusten keskiarvojen keskiarvoon (ja mahdollisesti kirjoitustuloksiin). Näitä tietoja ei kuitenkaan ole avoimesti saatavilla.

Muitakin huomioitavia asioita on. Onko arvokkaampaa nostaa arvosanaa vitosesta seiskaan vai kasista kymppiin? Entä miten huomioidaan kaikki se työ, joka ei näy arvosanoissa? Onko tällainen vertailu ylipäätään mielekästä tai hyödyllistä?

Mielekkäämpää ja hyödyllisempää tällainen vertailu silti mielestäni on kuin pelkkä päästötodistusten ja kirjoitusten keskiarvojen listaaminen.

19 Maa
2012

Ksml wtf?

Koska ihmisellä ei ole parempaakaan tekemistä, on ihminen lukenut eri tahojen liikenne- ja viestintäministeriölle lähettämiä lausuntoja tulossa olevasta Yle-laista.

Lausunnoista osa on aika odotetunlaista tavaraa; esimerkiksi Viestinnän keskusliitto pelaa ihan sen tavallisen pelikirjansa mukaan. Mutta mukaan mahtuu toki yllätyksiäkin. Tai ainakin yksi, nimittäin Keskisuomalainen Oyj.

Keskisuomalainen Oyj:n toimitusjohtajan Vesa-Pekka Kangaskorven ja Keskisuomalainen-sanomalehden päätoimittajan Pekka Mervolan mukaan Yleisradion toiminta verkossa ja verkon mahdollistamissa uusissa jakelutavoissa on sanomalehtien kannalta kilpailua vääristävää toimintaa. Tarkemmin ottaen vääristävää toimintaa on se, että “Yleisradio tekee tekstimuotoisia uutisia verkkoon ja uusiin jakelukanaviin julkisella rahoituksella” (korostus omani). Keskisuomalaispomojen mielestä juuri tämä, ilmaisuus ja tekstimuotoisuus, “tekee sanomalehdille erittäin vaikeaksi saada maksua verkossa ja uusissa jakelukanavissa olevista tekstimuotoisesta uutisista”.

Ja kun näin on niin “laissa tulisi rajata Yleisradio Oy:n toimintaa tekstimuotoisen verkon- ja uusien jakelukanavien sisällöntuotannossa” (sic).

Nopea vilkaisu Amppareihin kertoo, että tekstimuotoista uutissisältöä julkaisevat huolestuttavan monet tahot sanomalehtien lisäksi. Tv-kanava Nelonen, web-palvelu Stara, virolainen (!) Sportti.com, radio- ja tv-kanava The Voice ja salibandymedia Pääkallo.fi julkaisevat kaikki “tekstimuotoisia uutisia”, vaikka niillä ei olekaan sanomalehtien toimituskoneistoa tai paperilla julkaistavaa sanomalehteä. Jostakin syystä Keskisuomalainen ei ole vaatinut näiden tahojen tekstimuotoisen uutissisällön julkaisemisen lopettamista, vaikka ne ja kymmenet muut ilmaisjulkaisijat muodostavat vakavan uhkan Keskisuomalaisen pyrkimyksille saada laskutusta verkossa julkaistavista uutisteksteistä. Hämäräksi jää, millaisin toimenpitein Keskisuomalainen Oyj aikoo rajoittaa ulkomaisista verkkopalveluista saatavaa ilmaista tekstimuotoista sisältöä, joka sotkee keskisuomalaista sisältöbisnestä. Jonkinlaisella palomuuriratkaisulla ehkä? Ja yhtä lailla hämärää on, miten Yleisradio suomenkielisenä toimijana on pystynyt aiheuttamaan Keskisuomalaista piinaavan uutissisällön arvon inflatoitumisen sanomalehtibisneksessä globaalilla tasolla.

Keskisuomalaisen johtoportaan ilmeinen usko lukijoiden haluun maksaa sisällöstä tällaisessa tilanteessa on, näkökulmasta riippuen, huvittava tai kauhistuttava. Tai ihailtava. Ehkä Keskisuomalaisessa on suunnitelma, jolla yhtiön verkkoon tuottama tekstisisältö nostetaan niin ylivoimaiselle tasolle, että siitä ollaan valmiita maksamaan. Jaa mutta hetkinen: jos näin olisi, niin silloinhan Ylen tai muiden verkossa käyttäjille ilmaiseksi sisältöä jakavien tahojen räpellykset eivät olisi Keskisuomalaiselle mikään uhka, eikö?

Kyllä vaan: kirjoittaja on tällä hetkellä töissä Yleisradiossa.

Follow Me!

Follow Me! Follow Me! Follow Me! Follow Me!

Switch to our mobile site