Julkisen sanan neuvosto julkaisi eilen journalistin ohjeiden liitteen (PDF), jossa määritellään toimitusten velvollisuuksia yleisön tuottaman sisällön suhteen “verkkopalstoilla”. Jatkossa JSN voi siis käsitellä toimituksen toimintaa esimerkiksi verkkojulkaisujen keskustelu- ja kommentointipalstojen suhteen ja arvioida, ovatko toimitukset toimineet liitteessä lueteltujen periaatteiden mukaisesti.

Liite ei sisällä mitään kovinkaan ihmeellistä. Tiivistäen:

• toimituksilla on velvollisuus seurata omilla sivuillaan käytävää keskustelua ja poistaa sieltä yksityisyyden suojaa ja ihmisarvoa loukkaavat sisällöt, jollaisiksi määritellään myös väkivaltaan yllyttäminen ja kansanryhmään kohdistuva vihan lietsominen
• lapsille ja nuorille suunnattuja keskusteluja tulee syynätä erityisesti
• yleisöllä on oltava mahdollisuus ilmoittaa asiattomista viesteistä ja ilmoituksesta on tultava vahvistus ilmoituksen lähettäjälle
• yleisön tuottama sisältö on selvästi erotettava toimituksellisesta sisällöstä

Siinä se. Näitä, hyvin pitkälle jo suomalaisten toimitusten käytössä olevia periaatteita JSN:n taustayhteisöt ja eri mediatalojen edustajat ovat hinkanneet  palavereissaan yli puoli vuotta.

Tulos on kovin lattea. Veikkaan että tällaisten periaatteiden pohjalta JSN antaa langettavan tuomion vain sellaiselle verkkojulkaisulle, joka ylläpitää täysin moderoimatonta keskustelupalstaa eikä reagoi toistuviin vaatimuksiin poistaa keskustelupalvelusta räikeimpiä rasistisia öyhötyksiä. Journalistin ohjeet ovat tähän ympäripyöreyteen verrattuna täsmällinen käsikirja, jonka pohjalta kuka tahansa osaa arvioida journalistisen tuotteen eettisyyttä. Jostain syystä vastaavaa täsmällisyyttä ei uloteta keskusteluun. Esimerkiksi polttavasta “omalla vai Jon Cederbergin nimellä” -kysymyksestä JSN:n periaatteet eivät sano mitään.

Ainoa konkreettinen ehdotus JSN:n liitteessä on asiattoman viestin ilmoittaminen. Tässä kohtaa muuten hattarainen määritelmä on hämmentävän yksityiskohtainen: kerrotaan, että asiattomasta viestistä ilmoittamiseen on saatava kuittaus siitä, että viesti on vastaanotettu.

Käytännössä tämä tarkoittaa lähes kaikkiin sisällönhallintajärjestelmiin ja foorumisoftiin sisäänrakennetun automaattisen kuittausviestin tai -dialogin aktivointia. On vaikea nähdä, mitä erityistä hyötyä tästä velvoitteesta on. Tärkeämpää olisi kai se, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun asiattomasta viestistä on ilmoitettu. Tämä toisaalta on kunkin toimituksen itse päätettävissä.

Yksi huomionarvoinen yksityiskohta liitteessä on. Liitteen mukaan median keskustelupalstaa ei pidetä toimituksellisena aineistona. Toimitusorganisaatiot siis edelleenkin ylläpitävät web-palvelua, jota ne editoivat, mutta jollakin loogisuuskäännöksellä toimituksen ylläpitämä ja toimittama kokonaisuus ei ole toimituksellinen.

LISÄYS 8.9.2011: Osallistuin vuosi sitten JSN:n asettamaan työryhmään, joka pohti mediasaittien keskustelupalstojen sääntöjä. JSN:n taustayhteisöt eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä työryhmän alustavaan raporttiin; tämän vuoksi työtä on viime vuoden lopulta tehty uudella kokoonpanolla, joka on muotoillut nyt julkaistun liitteen.

Aiheesta aiemmin:

JSN tulkitsee höperösti

Millaisia sääntöjä tiedotusvälineiden keskustelupalstoilla pitäisi olla?

JSN ja keskustelupalstat

Päivitys 29.8. klo 9.44: Aamulehti on poistanut alla linkatun alkuperäisen Blockfest-juttunsa. Juttu löytyy ainakin toistaiseksi Googlen välimuistista.

Aamulehti on ilonamme jälleen. Tuskin on antakaa-yksinäisille-pojille-pimppaa-gatesta toivuttu, kun Mansen ylpeys närästää tamperelaisen musiikkitapahtuman Blockfestin järjestäjiä.

Lyhyesti referoiden: Aamulehti uutisoi Blockfest-viikonloppuna tapahtuneista järjestyshäiriöistä ja epäillyistä rikoksista liittäen ne Blockfestiin. Tapahtuman järjestävät tarjosivat aiheesta lehteen vastinetta, jota lehti ei julkaissut. Tämän jälkeen järjestäjät julkaisivat oman nkemyksensä Facebooksissa avoimena kirjeenä, jonka jälkeen Aamulehti teki tarkentavan uutisen ja kommentin, jossa annettiin ymmärtää alkuperäisen uutisen epätarkkuuksien johtuneen lähteen eli poliisin kertomasta.

Tämän jälkeen Aamulehdessä julkaistiin yleisönosastonkirjoitus, jossa kerrottiin Blockfestin aiheuttamasta häiriöstä. Tapahtuman järjestäjät yrittivät saada kirjoittajan yhteystietoja osoittaakseen, että tapahtuman äänitaso oli annettujen lupien mukainen. Kun yhteystietoja ei toimituksesta saatu, järjestäjät yrittivät tavoittaa kirjoittajaa itse; paljastui, että kirjoittajan antamalla nimellä ei Tampereelta ketään löydy. Lopulta, pienen vetkuttelun ja selitysten jälkeen Aamulehdessäkin myönnettiin, että mielipidekirjoitus oli keksityn nimimerkin tuotantoa. Kauniiksi lopuksi Blockfestin järjestäjät ovat tekemässä koko hässäkästä kantelua JSN:oon.

Mitä tästä pitäisi oppia?

Ensinnäkin ainakin se, että Aamulehti ei toiminut kovin fiksusti jättäessään vastineen julkaisematta. On totta, että vastineoikeus on vain yksityishenkilöillä (sekä yhteisöillä, säätiöillä ja viranomaisilla), mutta Aamulehti olisi voinut reagoida jollakin muulla tavalla. Luulisi Aamulehdessäkin älytyn, että nykyään tämänkaltaiset viestit lähtevät kyllä leviämään toimitetun lehden ulkopuolellakin. Ihan erityisesti luulisi juuri Aamulehdessä älytyn.

Aamulehden haluttomuus myöntää virhettä alkuperäisessä uutisessa ja yritys kääntää väärät tiedot (ilmeisesti erehtymättömänä pidettävän) viranomaislähteen virheiksi on hieman nolo.

Toinen nolohko asia on mielikuvitushenkilön kirjoittaman mielipidekirjoituksen julkaiseminen. Aiemman uutisoinnin jälkeen mielipidekirjoitusta on helppo pitää tarkoitushakuisena tai jopa tilaustyönä.

Selvää on, että lehdet eivät yleensä tarkasta asiallisia, uskottavan kuuloisella nimellä varustettuja kirjoituksia. Tämän jälkeen ehkä tarkistavat herkemmin, ainakin jonkin aikaa. Varsinkin kun lehdistön puolelta on viime aikoina jaksettu muistutta lehtimateriaalin luotettavuudesta kaiken maailman nettisisältöön verrattuna ja on ainakin jossain määrin ajettu oikealla nimellä kirjoittamista ratkaisuna keskustelupalstojen “ongelmiin”.

Oma vinkeä kulmansa Aamulehden tapaukseen tuo se, että Aamulehden toiminnasta on varsin terävään sävyyn kertonut Stara-verkkolehti. Stara oli yksi Blockfestin sponsoreista ja Staran takana oleva Jocka Träskbacka on vuosien ajan käräjöinyt Aamulehden emoyhtiön Alma Median kanssa Etuovi-tuotemerkistä. Näillä asioilla on saattanut olla osansa Staran uutsointikulman valintaan. Tai sitten ei.

Aamulehden toimittaja Markus Määttänen kirjoitti pian Norjan traagisten tapahtumien jälkeen mielipideartikkelin, joka oli päätön. Kirjoituksessaan Määttänen rinnastaa Norjassa kymmeniä ihmisiä murhanneen Anders Behring Breivikin suomalaisiin kouluampujiin ja kertoo,  että “ratkaisevin puute, joka kullakin kolmella joukkomurhaajalla lyhyessään elämässään on ollut, on naisen puute. Breivikin ihmissuhteista ei ole toistaiseksi paljastunut muuta kuin, että hänellä on äiti. Olisi ihme, jos häneltä löytyisi tyttöystävä. Ei ollut Auvisella eikä Saarellakaan.”

Ja koska näin (Määttäsen tietojen mukaan) on, on järjettömien massamurhien estäminenkin suhteellisen helppoa: “Jos Auvinen, Saari tai Breivik olisivat saaneet vähän seksiä ja edes välillä jonkun tyttöystäväkseen, kenestäkään heistä ei olisi tullut joukkomurhaajaa.”

Määttäsen kirjoitus närkästytti monia ihmisiä ja sai ihmiset lähettämään palautetta Aamulehden päätoimittajille. Päätoimittaja Jouko Jokinen sai palautteesta osansa ja kirjoitti saamastaan palautteesta Aamulehden Isännän ääni -blogiin. Omassa kirjoituksessaan Jokinen puolusti toimittaajansa, kuten kunnon päätoimittajan kuuluukin. Tosin tyyli ei ollut paras mahdollinen; Jokinen kirjoitti muun muassa seuraavasti:

“Miksi ei saisi sanoa ääneen, että naisen puute on monen nuoren miehen suurin ongelma.”

Itse en ole huomannut vaatimuksia siitä, että esimerkiksi toimittaja Määttänen ei saisi sanoa päättömyyksiään. Julkinen keskustelu on lähinnä pyrkinyt osoittamaan aukkoja Määttäsen tiedoissa ja päättelyssä. Eri mieltä oleminen ja virheiden osoittaminen ei ole sama asia kuin pyrkimys hiljentää keskustelun toinen osapuoli; siksi Jokisen marttyyriasenne (“ei saisi sanoa ääneen”) on säälittävä.

Keskustelua Määttäsen kirjoituksesta ja päätoimittaja Jokisen kirjoituksesta on käyty myös päätoimittajan ja yleisön välillä sähköpostitse. Muusikko ja kolumnisti Tommy Lindgren julkisti Facebookissa Jokiselle lähettämänsä sähköpostin sekä Jokisen hänelle lähettämän vastauksen. Lindgrenin sähköposti on punnittu kirjoitus, joka osoittaa Määttäsen kirjoituksen puutteet ja syyt siihen, miksi niin moni lukija on siitä närkästynyt. Jokisen vastaus on lähinnä säälittävää kiemurtelua, johon päätoimittaja jostakin syystä näkee hyväksi sotkea puolisonsa (?).

Kylmäpäisempi päätoimittaja älyäisi tässä vaiheessa, että kuoppa on jo kyllin syvä ja lopettaisi kaivamisen. Vaan ei Jokinen. Jokinen on nyt kirjoittanut uuden blogimerkinnän, jonka avulla kuoppa alkaa näyttää avolouhokselta Pyynikin kyljessä. Viimeisimmässä kirjoituksessaan Jokinen osoittaa, että hän on ymmärtänyt kirjesalaisuuden niin, että kirjeen vastaanottaja (eli tässä tapauksessa Tommy Lindgren) ei saisi julkaista saamaansa kirjettä (vinkki: näin ei ole) ja että vastatessaan työnantajansa sähköpostilla työhönsä liittyvään palautteeseen Jokinen oikeastaan onkin yksityishenkilö.

Jotenkin näyttää siltä, että päätoimittaja Jokinen ei ole täysin kärryillä siitä, kuinka viestintämaisema on muuttunut, varsinkin Facebookin, blogien ja muun sosiaalisen median myötä. Jokisen kuopan pohjalta keskustelupöytään lähettämä natsikortti (“Jos olisin 1930-luvun fasisti, käyttäisin sosiaalista mediaa erittäin aktiivisesti”) tiivistää tämän ymmärryksen puutteen melko hyvin. Se, että Jokinen ei tunnu olevan selvillä omaan työhönsä liittyvistä juridis-eettisistä seikoista on toki huolestuttavaa sekin.

Päätoimittaja ei ainakaan blogissaan tunnu edes yrittävän keskustelua, jos aito keskustelu ymmärretään sellaiseksi, jossa toisen osapuolen mielipiteet edes jotenkin otetaan vastaan ja vastataan niihin järkevästi ja faktoihin perustuen ja tarvittaessa myös tarkistetaan omia mielipiteitä ja toimintatapoja. Tämä on erityisen huolestuttavaa; jos tällaisilla asenteilla ja käytännöillä johdetaan journalistista instituutiota, jonka pitäisi selvitä ja uudistaa itseään alan kenties suurimmassa mullistuksessa, ei ennustetta voi pitää kovin hyvänä.

EDIT klo 17.10: lisäsin linkin kuvakaappaukseen IS:n uutisesta

Suomalainen pelisivusto Dome.fi teki hurjan kuuloisen uutisen Etelä-Koreassa järjestetystä peliturnauksesta. Uutisen mukaan vuosittaisessa Starcraft-turnauksessa oli kuollut kolme ihmistä. Lisäksi järjestäjät pitivät kuolonuhrien määrää pienenä, yleensä kun turnauksessa on kuollut huomattavasti suuremepi määrä ihmisiä.

Hurjaa menoa. Paha vain, että uutinen ei pidä paikkaansa. Domen kirjoittaja oli tehnyt uutisen pohjautuen The Gold Rush -sivuston juttuun; The Gold Rush on brittiläinen parodia- ja satiirisaitti. Uutinen oli siis mielikuvituksen tuotetta.

Domessa erehdys huomattiin nopeasti. Toimitus julkaisi oikaisun, jossa se pahoitteli virhettä ja kertoi, miten se oli syntynyt. Oikaisu ja alkuperäinen juttu ovat edelleen luettavissa Domen sivuilla.

Aivan samaan ammattitaitoon ei vääntynyt maan suurimpiin lehtiin kuuluva Ilta=Sanomat. Lehti kirjoitti Domen uutisen pohjalta omansa ja linkkasi Domen uutiseen. Kun toimituksessa paljastui, että uutinen on ankka, uutinen yksinkertaisesti vedettiin sivuilta pois (uutinen löytyy vielä toistaiseksi IS:n mobiilisivuilta ; lisäksi uutisesta löytyy kuvakaappaus)

IS:n säätö ei aivan tue Aamulehden taannoista pääkirjoitusta, jossa kovasti korostettiin lehdistön ylivoimaista asemaa verkon laatusisällön lähteenä. Lisäksi IS:n toiminta on vastoin JSN:n linjausta, jonka mukaan verkossa julkaistujen juttujen virheelliset tiedot tulee korjata. Pelkkä virheellisen jutun poistaminen ei riitä.

Google avasi viime viikolla Google+ -palvelunsa. Tai avasi ja avasi: palvelu on “rajatulle joukolle tarkoitettu kokeilu”, johon uusia käyttäjiä päästetään tipoittain.

Mikä Google+ sitten on? Google, joka ei ole erityisen onnistunut sosiaalisen median palveluiden luomisessa, yrittää palvelullaan haastaa sosiaalisen median hittipalvelut Facebookin ja Twitterin. Onnistuakseen yrityksessään Googlen täytyisi oletettavasti tarjota jotain sellaista, jota Facebookilla ja Twitterillä ei vielä ole tai tehdä kilpailijoiden tekemät asiat vielä paremmin.

Google+:n idea selvinnee parhaiten katsomalla Googlen lyhyet videot palvelun avainominaisuuksista. Viikon käytön perusteella Google+:n voisi määritellä ominaisuuksiltaan ja käyttötavoiltaan Facebookin ja Twitterin väliin työntyväksi palveluksi. Google+ mahdollistaa Facebookia luontevamman ja paremmin hahmottuvan kontaktien luokittelun (Google+ Circels) ja Twitteriä paremman keskustelun (ei 140 merkin rajoitusta viesteissä).

Eikä kyse ole pelkästään uudesta palvelusta. Google+ näyttää olevan moniin Googlen näennäisesti erillisiin palveluihin vaikuttava ja niitä yhteen keräävä uudistus. Esimerkiksi Google+:aan rekisteröityneet käyttäjät saavat “rajoittamattoman määrän” tilaa Googlen Picasa-palvelussa ja YouTube-videoiden jakaminen on palvelussa tehty erittäin helpoksi. Sparks taas tuo käyttäjälle uudenlaisen näkymän Googlen uutisagregointipalveluun Google Newsiin. Sparksista ei tosin suomalaiselle Suomen asioista kiinnostuneelle käyttäjälle ole suuremmin iloa, koska Google News ei aggregoi suomalaisten web-uutisten sisältöjä.

Käyttäjälle merkittävin tekijä lienee käytön helppous. Google+:n käyttöliittymä on tarpeeksi lähellä Facebookia, jotta Google+:n käytön aloittaminen ei ole liian vaikeaa. Jonkinasteinen ongelma on, että stream-näkymä (jossa siis eri kontaktiryhmiin liitettyjen muiden käyttäjien statuspäivitykset ja  muu jaettu kama näkyy) lajittelee statuspäivitykset viimeisimmän kommentin tuoreuden mukaan. Tämän takia paljon kommentteja keräävät päivitykset ovat streamissa ylimpänä; tämä tekee esimerkiksi Scoblen tai muiden julkkisten seuraamisesta lähes koko palvelun seuraamista vaikeuttavan tehtävän. Käyttäjä voi tietenkin seurata vain yhtä circleä kerrallaan, mutta itse ainakin haluaisin seurata kaikkien käyttäjäryhmien kaikkia päivityksiä yhdessä streamissa (ja tämä on myös Google+:n oletusnäkymä).

Se, mitä Google+ ei vielä tarjoa, on osallistumisväline yrityksille ja muille yhteisöille; siis samaan tapaan kuin yritysten on mahdollista luoda omia yritysprofiilejaan (pages) Facebookissa. Tällainen mahdollisuus on kuitenkin tulossa. Google+:n toiminnallisuudet (muun muassa Hangout-videochat) tekevätkin Google+:sta lupaavan palvelun asiakaspalvelulle, tietenkin sillä oletuksella, että Google+ saa käyttäjät koukkuunsa.

Oma lukunsa Google+:ssa on mobiiliulottuvuus. Android-puhelinten käyttäjät voivat jo ladata puhelimiinsa ilmaisen Google+ -ohjelman, joka tuo monet palvelun ominaisuuksista puhelimeen. Lisäksi mobiilikäyttäjät pääsevät käyttämään Huddle-ryhmächattia. Mobiilikäyttäjä voi myös tarkastella maantieteellisesti lähellä olevien käyttäjien statuspäivityksiä omassa Nearby-circlessä.

Käytin itse muutaman päivän Google+:aa Androidissa: käyttökokemus oli hyvin sulava, mutta sovellus kaatoi puhelimen vähintään kerran päivässä; suosittelen odottamaan Android-sovelluksen kanssa siis vielä vähän aikaa, ellei kokeilunhalu aja kaatumisriskien ohi.

Google+ tuntuu hyvältä palvelulta, mutta ongelmaton se ei suinkaan ole. Ensinnäkin circles-idea vaatii totuttelua. Ja jonkin verran miettimistä, esimerkkinä Google+:ssa laajalle levinnyt kaavio siitä, miten eri käyttäjille jaetut statuspäivitykset Google+:ssa näkyvät.

Lisäksi Google+ tulee varsin täydeltä tuntuvaan markkinaan. Tai ainakin se lohkaisee käyttäjänsä ajasta jälleen yhden palan. Kysmys kuuluukin, onko Google+ niin tärkeä, että se syrjäyttää joknin nyt käytössä olevan palvelun vai onnistuuko se änkemään itsensä nykyisten rinnalle?

Omassa käytössäni Google+ on toistaiseksi Facebookin ja Twitterin rinnalla toimiva palvelu. Jos Google+ onnistuu haalimaan käyttäjiä (yrityksiä ja yhteisöjä) ja korjaamaan tietyt ongelmansa, siitä saattaisi helposti tulla omassa käytössäni Twitterin korvaaja. Aika näyttää.

HS:n Esa Mäkinen lyttää (€) kolme vuotta toimineen Kritiikkiportti-palvelun aamun HS:ssa. Mäkisen mukaan “Sivusto oli kunnianhimottomasti ja huonosti toteutettu. Kritiikkiportti oli lista linkeistä sanomalehtien kritiikkeihin. Kritiikkejä ei voinut arvioida, ei kommentoida eikä jakaa kavereille. (…) Kritiikkiportti jäi vain sanomalehtiin kirjoittavien, etabloituneiden kriitikoiden maineenlisäykseksi. Lukijoiden mielipiteille ei ollut tilaa.”

Mäkinen on oikeassa. Kritiikkiportti oli käsin ylläpidetty linkkikokoelma, joka ei juuri tarjonnut lisäarvoa normaaliin hakukoneen tuloslistauksiin ja joka jätti linkittämättä moniin verkossa julkaistuihin kritiikkeihin. Nämä rajoitukset olivat kyllä tiedossa jo palvelun aloittaessa, joskin tuolloin HS ei kiinnittänyt asiaan huomiota.

Kritiikkiportista (joka oli HS:n kulttuuritoimituksen esimiehen Saska Saarikosken idea) ei haluttukaan interaktiivista palvelua. Palvelussa listattuja kritiikkejä julkaisevat printtilehdet eivät halunneet palveluun kommentointimahdollisuutta, koska kävijät haluttiin lehtien omiin palveluihin kommentoimaan.

Eli sama vanha juttu: verkkopalvelua rakennettiin instituutioiden (paperilehdet, kritiikki-instituutio) näkökulmasta, ei käyttäjille tarjottavaa hyötyä ajatellen. Eipä siis kumma, että käyttäjät eivät kiinnostuneet.

Lisäksi pikkunillityksenä: Kritiikkiportin vertaaminen Metacriticiin ontuu, kun Metacritic operoi amerikkalaistyylisillä piste/tähti/arvosana-kritiikeillä ja niistä lasketuilla keskiarvoilla. Samanlaisen mekaniikan kehittäminen sanallisen kritiikin arvottamiseen voisi olla suhteellisen hankalaa.

Tuoreessa hallitusohjelmassa lehtitilauksille kaavaillaan yhdeksän prosentin arvonlisäveroa. Eli esimerkiksi normaalille, joka päivä luukusta putoavalle 269 euron hintaiselle Helsingin Sanomien tilaukselle tulisi lisähintaa 24 euroa.

Lisäsumma ei kuulosta kauhean isolta. Mutta seuraukset ovat katastrofaalisia, jos mediateollisuuden lobbareita ja vaikuttajia uskoo. Lehtien lukeminen ja tilaaminen vähenee, tiedonvälityksen resurssit pienenevät, työpaikkoja lehtitaloissa vähennetään. Ja kaikesta tästä seuraa tietenkin kansalaisten eriarvoisuuden kasvu ja vieraantuminen yhteiskunnasta (ei, en keksi tätä itse).

Eikä tässä vielä kaikki. Allerin toimitusjohtaja Pauli Aalto-Setälä oli kuulemma arvioinut, että kaavailtu vero rokottaisi lehtien volyymia jopa 20-30 prosenttia. Se on kieltämättä iso lovi.

Epäilemättä hintojen korotuksella on vaikutusta levikkiin. Mutta toisaalta kannattaa muistaa, että printtilehtien levikit ovat olleet loivassa laskusuunnassa jo jonkin aikaa. Loivaa laskua on tosin vähätelty urakalla ja taidokkaasti: esimerkiksi Ilta-Sanomien 1,7 prosentin levikin lasku viime vuonna tulkittiin lehdessä “levikkitaistossa menestymiseksi“. Ja tällä pienentyneellä levikillä IS teki päätoimittajansa mukaan “taloudellisesti hyvän vuoden”.

Luulenkin, että verotuspäätöstä käytetään nyt syynä, jolla kätevästi kuitataan se tosiasia, että printtilehtien vetovoima on hiipunut jo pidemmän aikaa. Veron avulla voidaan panna jengiä pihalle, vähentää imestymiskertoja ja vaikka vaihtaa lehden koko brodsheetistä tabloid-muotoon; kaikki väistämättömiä muutoksia, mutta nyt niille on jokin kätevä ulkopuolinen syy.

Nämäkään muutokset eivät tietenkään riitä. Kuten Washington Postin toimituspäällikkö taannoin kirjoitti, perinteisen (laatu)journalismin bisnesmalli on rikki. Eikä mallin korjaaminen vähittäisillä muutoksilla onnistu, vaan edessä on mallien uusiminen kokonaan.

Haluaisin uskoa, että veropäätös on printtilehtiä kustantaville yhtiöille herätyshuuto. On pakko ryhtyä innovatiiviseksi, kun vanhan toimintatavan ongelmat ovat kaikille selviä. Guardianin ja Journal Registerin digital first -linja on syntynyt juuri samanlaisessa pakkoraossa: ei ole mitään syytä uskoa, etteivätkö suomalaiset mediatalot pystyisi samaan.

Journalistiliiton puheenjohtaja Arto Nieminen on julkaissut liiton sivuilla …jotakin. Olisikohan tämä julkilausuma? Kannanotto? No, kirjoitus.

Kirjoituksen kärki lienee poliittisessa lehdistötuessa tai jossain muussa rahassa, jota valtio jakaa puolueiden tiedotustarkoituksiin. Nieminen tietenkin puolustaa tätä rahaa, koska siitä maksetaan palkkoja Niemisen työnantajan eli liiton jäsenille, jotka puolestaan kustantavat Niemisen palkan. Ymmärrettävä kannanotto, siis.

Aika paljon vähemmän ymmärrettävä on Niemisen kannanoton kohta, jossa hän ottaa kantaa printtilehtien puolesta:

“Printtilehti ei ole kuollut, päinvastoin. Internetin tarjoama informaatiotulva hukuttaa poliittisen analyysin marginaaliin. Roskaa on siellä liikaa, analysoitua tietoa on liian vaikea löytää. Tilanne (ja yksittäinen lukija) kaipaa edelleen hyvin toimitettua, sisällöllisesti rikasta, ammattitaidolla tehtyä sanomalehteä.”

Tänne muualle näkyy Internet, joka tarjoaa hyvin kirjoitettuja/puhuttuja/kuvattuja näkökulmia maailmaan. Näkökulmia on Internetissä erilaisia, eri puolilta maailmaa, eri puolilta erilaisia konflikteja. Internet sisältää muun muassa erilaisten sanomalehtien (!) tuottamia sisältöjä ja jopa Journalistiliiton kannanottoja.

Niemisen väite Internetin luonteesta on siis kovin erilainen kuin sen Internetin luonne, jota itse käytän. Mahdollisia selityksiä on muutama. Voi olla, että Journalistiliiton nettiyhteydessä on jokin vika; sinnehän voi jonkin teknisen ongelman vuoksi reitittyä esimerkiksi vain urduksi tuotettua natsipropagandaa tai liian hitaasti pyöriviä skootterivideoita. Sellaista sattuu. Tämä selittäisi virheellisen käsityksen Internetin luonteesta.

Tai sitten on voinut käydä niin, että Nieminen ei vain osaa käyttää nettiä. Siihen Nieminen voisi saada apua vaikkapa ammattiliittonsa jäseniltä, joista yhä useampi käyttää Internetiä päivittäin tiedonhankinnan ja yhteydenpidon välineenä ja työnsä tulosten julkaisukanavana.

Tällaisen avun toimittaminen Niemiselle voisi olla jopa Journalistiliiton jäsenten etu.

Mieleni tekisi kovasti kehua Otavan uutta Luekirja.fi-palvelua. Onhan kyseessä ison perinteisen mediatalon laajennus sähköiselle puolelle. Kyseessä on lisäksi palvelu, jonkakaltainen on roikkunut ilmassa: kiinteällä kuukausihinnalla toimiva kirjanvuokrauspalvelu. Ajatelkaa Spotifyta ja ajatelkaa vuokrausartikkeliksi kirjat (Karri Kokko on ajatellut, jo jokin aika sitten).

Otavalla ei ole vain ajateltu aivan loppuun saakka. Tai kenties onkin, mutta jokin reunaehto (tekijänoikeudet, kannibalisointipelko?) on estänyt tekemästä sitä, mitä olisi tehnyt mieli.

Luekirja.fi tarjoaa siis online-kirjakerhon, jossa kiinteällä kuukausimaksulla voi vuokrata itselleen luettavaa. Kirjat ovat perinteisiä html-tiedostoja jakelijan palvelimella eikä niitä siirretä lukulaitteeseen, vaan kirjaa luetaan selainohjelman avulla miltä tahansa tarpeeksi fiksulta päätelaitteelta (älypuhelin, tietokone, tabletti).

Hinnoittelumalli vain on päätön. Asiakas ostaa Otavalta kuukauden lukuaikapaketin 20 eurolla kuukaudeksi tai 25 eurolla kahdeksi kuukaudeksi, mutta tällä summalla voi lukea vain kolmea kirjaa kuukauden aikana. Tämä rajoitus melko täsmälleen tuhoaa palvelun idean. Verratkaa toteutusta vaikkapa Spotifyhin, jonka kymmenen euron kuukausimaksulla saa käytettäväkseen koko Spotifyn miljoonien musiikkikappaleiden kirjaston.

Otava olisi voinut ottaa mallia Spotifysta myös palvelun markkinoinnissa. Jos potentiaalisille asiakkaille olisi tarjottu (vaikkapa rajoitettuna betana) viikon ilmainen käyttö, olisi palvelu lähtenyt liikkeelle varsin vauhdikkaasti.

Luekirja.fi vaikuttaa tällaisenaan välimallin palvelulta. Hyvä, että uutta kokeillaan, mutta kokeilujakin pitäisi ajatella käyttäjälle tulevan hyödyn näkökulmasta. Nyt näyttää siltä, että Otava tekee hartiavoimin töitä sen eteen, että uusi jakelumalli ei vain ottaisi tuulta siipiensä alle.

Mediayrityksissä elää pelko siitä, että verkkoliiketoimintaan (ja median tapauksessa käyttäjille ilmaiseen tai ainakin radikaalisti edullisempaan) panostaminen vie yleisöt perinteisiltä mediatuotteilta. Jos yleisön tiedon ja viihteen tarve tyydytetään verkossa, ei yleisö enää osta maksullisia tuotteita. Tilanne on  bisneskielessä nimetty kannibalisaatioksi ja sitä pelätään, koska ei haluta syödä kannattava liiketoimintaa, kun uusimuotoinen toiminta ei näytä tarjoavan samankokoista tuottoa.

Mediajohtajien kannibalisaatiokammo on asia, joka estää näitä yhtiöitä kehittämästä uusia asioita. Kannibalisaation pelkäämisen sijaan yhtiöiden pitäisi kannustaa ja ruokkia kannibalisaatiota. Paras tapa olisi perustaa yhtiön sisälle hyvin resursoitu kilpailija, jonka ainoana tehtävänä on syödä yhtiön vanha liiketoiminta ja tuoda tilalle uutta.

Kas kun se vanha liiketoiminta hiipuu ilman kummoisempia ruumiinsyömisiä. Tuoreiden vuotta 2010 koskevien levikkilukujen mukaan suurimmat 7-päiväiset sanomalehdet ovat menettäneet levikkiään useita prosentteja (HS -3,6%, AL -2,8%) ja aikakauslehdissäkin on tullut lunta tupaan. Loiva alamäki on jatkunut jo vuosia eikä käännettä näy. (Jonkinlaisena ilmapuntarina voi pitää Suomessa hyvin porskuttaneita tietotekniikkalehtiä, joiden levikki on laskenut tasaisesti jo useita vuosia. Näiden lehtien lukijat lienevät kaikkein herkimpiä muuttamaan mediakulutustaan nettikeskeiseksi).

Voi olla, että toive hallitun kannibalisaation hyväksymisestä on kuitenkin turha. Muutokset media-alalle näyttävät tulevan alan ulkopuolelta: Apple mullisti musiikkikaupan iPod/iTunes-yhdistelmällään, kirjakauppa mullistui Amazonin voimin ja Craigslist uudisti (eli tuhosi) rivi-ilmoitusten markkinan Yhdysvalloissa. Häviäjän osassa olivat vanhasta, tuottavasta liiketoiminnastaan ja -malleistaan kiinni pitäneet mediayhtiöt.

Yllä oleva on moneen kertaan esitettyä ja pureskeltua. Kannibalisaatiokammo tuli mieleen, kun mietin sitä, miten tämä kauhu vaikuttaa toimittajan työhön ja työn tuloksiin. Verkko kun on, teknisen luonteensa vuoksi, aivan toisenlainen toimintaympäristö kuin broadcast- tai printtimaailma. Hyvä esimerkki tästä on Jeff Jarvisin blogissaan esittämä huomio: journalismin vanha perusyksikkö, artikeli, on verkkojournalismissa oikeastaan journalistisen prosessin sivutuote. Muut (journalistisen) toiminnan muodot elävät verkossa sen rinnalla, useissa tapauksissa luontevammin ja tehokkaammin, eikä perinteistä artikelia välttämättä tarvita uutisen kertomiseen.

Vanhoihin toimintatapoihin tarraudutaan kuitenkin vielä pitkään, koska verkon halutaan toimivan “synergisesti” suhteessa vanhaan mediaan. Toisin sanoen verkkoon tehdään mahdollisimman samaa tavaraa kuin printtiin tai broadcastiinkin, mutta mielellään kuitenkin niin, että vanha, koetellulla tavalla rahaa tuottava julkaisumuoto saa jonkinlaista etua uuteen verrattuna. Niinpä verkkojulkaisuihin tehdään artikkeleita, koska toimittajat osaavat niitä tehdä ja koska niitä samoja artikkeleita voidaan myydä paperilehden täytteenä, ainakin vielä jonkin aikaa. Muutaman prosentin nopeudella tapahtuvalta yleisökadolta on helppo sulkea silmät, ainakin vielä jonkin aikaa.

Tällaisen ajattelutavan ongelma on siinä, että se lähtee julkaisevan yhtiön taloudellisista eduista eikä journalismia käyttävän yleisön eduista. Kun paremmin yleisön etua ja käyttömukavuutta palvelevia journalismin muotoja syntyy verkkoon, kannibalisaation ongelmakin poistuu. Pelkään ongelman kuitenkin poistuvan samalla tavalla kuin Applen, Amazonin ja Craigslistin tapauksissa.

Huom: korjasin “luokitellut ilmoitukset” muotoon “rivi-ilmoitukset”.