1. Voimme hallita tämän (webin aiheuttaman) muutoksen integroidun organisaation avulla (web ja printtitoimitukset yhdessä).
2. Printtimainonnan myyjät voivat myydä myös online-mainontaa
3. Aggregaatit tappavat liiketoimintamme
4. Luomme puutetta ja kysyntää sisältömarkkinoille luomalla maksullisia palveluita
5. Käyttäjät ovat maksaneet uutisista aiemminkin ja voivat maksaa siitä jatkossakin
6. Online-tuotot eivät koskaan riitä kattamaan uutistoiminnan kuluja
7. Kukaan ei hoida rikos-, terveys- ja paikallispolitiikkauutisointia kuten me
8. Lukijat ovat epäluotettavia/idiootteja/kusipäitä
9. Demokratia tuhoutuu ilman meitä
10. Voin kilpailla maailman parhaiden digiasiantuntijoiden kanssa vaikka en olekaan online-yhteisön aktiivinen jäsen
Jokainen media-alan strategioita, visioita ja lobbauspuheita kuunnellut tunnistaa nämä teesit kyllä. Facebookin puolella pohdittiin sitä, mitkä olisivat digimedian kymmenen itsepetosta. Listan panivat liikkeelle Jukka Lehtinen ja Petteri Numminen, täydennän hieman:
1. Tämä ei toiminut vuonna 2000, ei se toimi nytkään. Hyvänä esimerkkinä tällä argumentilla torpedoitavista asioista ovat ainakin mikromaksut ja multimediareportaasit.
2. Kunhan Google löytää sen, se on hyvää sisältöä. Sisällön laadullinen aspekti on sivuseikka, pääasia on oikein hoidettu SEO. Mainio argumentti myös sisällön hintaa alentamaan.
3. Käyttäjät luovat halpaa sisältöä helpolla. Eli: kunhan saitilla on keskustelupalsta, alkaa käyttäjäryntäys. Any day now. Ja laatu, sehän on katsojan silmässä.
4. Ensi vuonna verkkomainonta räjähtää. Jep, odoteltu on, aika monta vuotta jo.
5. Jos tuplaamme kävijämäärät, saamme lisää resursseja. Ei, ette saa, koska niitä tuplaantuneita tai triplaantuneita kävijämääriä ei saada rahastetuksi.
6. Kävijämäärät ovat kaiken a ja o. Kohderyhmät ovat ilmeisesti aivan passe (ja ovatkin, niin kauan kuin mediayhtiöt uskovat printtivalheeseen numero kaksi).
7. Jos et ole verkossa, et ole olemassa. Vasta-argumentti: leipä.
8. Menestyvän sisältösaitin tekeminen vaatii aivan uudenlaisia sisällönjärjestämis- ja luomismalleja, joita täytyy uudistaa säännöllisin väliajoin, jotta ne pysyisivät kiinnostavina ja kilpailukykyisinä. Vasta-argumentti: Craigslist.com.
9. Googlekin aloitti pienestä. Jep, sen aloitti akateemisena tutkimusprojektina kaksi opiskelijaa yhdestä maailman parhaimpiin lukeutuvasta yliopistosta, jonka portilta alkaa maailman tärkein tietotekniikkakeskittymä. Googleen investoitiin ensimmäisellä kierroksella yli miljoona dollaria. Paljonko ajattelitte tähän palveluun satsata, nyt ensimmäisellä kierroksella?
Ehdotuksen kymmenennestä kohdasta voit jättää kommentteihin.
]]>Päivitystä odotellessa kannattaa tutustua Autolounaaseen. Laatukamaa, vaikka itse sanonkin
]]>Merkintä kannattaa lukea kokonaisuudessaan, mutta avainlainaus ruokahalun herättäjäksi tulee tässä:
videoiden levittäminen netissä on aina lain tarkoittama "tilausohjelmapalvelu", johon pätee laki kuvaohjelmien tarkastamisesta.
Ja tälle tarkastamiselle läpsähtää 800 euron tarkastusmaksu.
Se, että jonkun yksityisen ihmisen kotisivulleen tarjolle panemia videopätkiä lähdettäisiin elokuvatarkastamon taholta syynäämään lienee pieni. Periaatteellisesti kyseessä on kuitenkin iso asia.
Meillä ei ole valtion lisensointijärjestelmää tekstisisällölle. Videosisällölle tällainen lisensointi on kuitenkin nähty hyväksi pystyttää. Laki ja sen ilmeinen tulkinta ovat kuitenkin aika kaukana nykypäivän käytännöistä, niin teknisistä kuin kulttuurisistakin.
Tässä ei vaan ole mitään järkeä.
]]>Sika siis samassa mielessä kuin romaani on sika, Matti Pulkkisen mielestä: "...kaikkiruokainen, se sulattaa kaiken, minkä sinne laittaa". Facebook nielee blogit (tämä kirjoitus on alunperin blogimerkintä, joka julkaistuu automaattisesti uudestaan note-muodossa Feibussa), Flickr-kuvat, Twitter-viestit ja ties mitä.
Tämä tietenkin sen lisäksi, että Facebookista on tullut Internetin synonyymi monille. Useampikin tapahtuma on viimeisen vuoden aikana "pantu Internetiin" sillä menetelmällä, että tapahtumalle on luotu tapahtumailmoitus Facebookiin (joka ei tiettenkään näy kenellekään Facebookin ulkopuolella). Mikä on tietenkin ok, jos tarkoitus on kertoa tapahtumasta lähinnä vain ystäville; jos tarkoitus on tavoittaa laajempaa osallistujapiiriä, menetelmä ei oikein toimi. Kaikki eivät, syystä tai toisesta, edelleenkään ole Facebookissa.
Facebookin nopea nousu todistaa oikeaksi Jaikun perustajan Jyri Engeströmin kertoman (lukekaa linkin takana lymyävä Jyrki Alkion mainio juttu) pointin:
"Googlella on satoja miljoonia käyttäjiä, mutta heillä ei Googlessa ole kavereita".
Ja edelleen:
"Tapa löytää uutta informaatiota on muuttumassa, ellei jo muuttunut. Sen sijaan, että haet tietoa Google Newsista tai hakukoneesta, menetkin Facebookin uutisvirtaan tai Twitteriin, jossa näet sen virran, jota seuraamasi ihmiset ovat lähettäneet."
Muutos ei ole ihan pieni. Facebookin (ja muiden sosiaalisten verkostojen, mutta aivan erityisesti Facebookin, tällä hetkellä) suljettu luonne on haaste perinteisesti avoimelle tai ainakin sanojen tasolla avoimeksi julistetulle netille.
Toisaalta netin kehitykseen näyttäisi kuuluvan tämäntapainen, aluksi erillisiltä saarekkeilta vaikuttavien palvelujen ja kokoneisuuksien syntyminen. Jossain vaiheessa nämä saarekkeet, tavalla tai toisella, yhtyvät suureen nettiin. Tätä sopii toivoa Facebookinkin kohdalla.
]]>Kuten molemmat tämän blogin lukijat ovat huomanneet, täällä ei ole ollut ihmeemmin luettavaa. Kiva silti, että olette poikenneet. Olen viettänyt verkkoaikaani lähinnä Facebookissa. Ja lurkkaillut Twitterissä. Ja työntänyt linkkejä Deliciousiin. Ja yrittänyt ryhtyä aktiiviseksi Qaikussa.
Kun tähän yhdistää työn, jossa "kirjoittaminen" tarkoittaa lähinnä Powerpointin bulletinvälien nyhräämistä, päästään siihen huolestumiseen. Pelkään, että en osaa enää kirjoittaa. Ja tiedänkin etten osaa; olen päästänyt käsistäni kökköä, jolle olisin kymmenen vuotta sitten narskutellut hampaitani tai nauranut ääneen. Mutta nyt ne ovat vain vähän huonommin muodostettuja lauseita, koska hyvään muotoiluun ei ole aikaa tai se on tarpeetonta, koska vähän vähemmän hiottu ilmaisukin riittää kertomaan mistä on kysymys. Ja mitta on useimmiten tekstiviestin verran per ilmaistava asia, niin Powerpoint-slaidissa kuin Twitterissä kuin Facebookissakin. Mutta blogiin se ei oikein riitä.
Bloggaamiseen ei jotenkin (muka) ole aikaa, vaikka Feibuun on. Tai ei (muka) ole aiheita, vaikka journalismi käy läpi suurinta muutostaan ikinä. Tekstiviestin mittaisen heiton ja linkin sentään ehtii ja jaksaa kursia kasaan ja työntää sen Naamakirjaan.
Kyseessä on yksinkertaisesti laiskuus. Joten täytyy ryhdistäytyä. Merkintä ja viikko. Tai jotain. Mutta ei kesälomalla. (Ja samalla voisin yrittää oppia pois tällaisesta tyylistä. Joka on vähän rasittava. Tai erittäin.)
Eikä siinä kaikki. Sillä aikaa, kun olen ollut maanpaossa Feibulandiassa, Blogistan on muuttunut. Suosituimmat blogit ovat nykyään valokuvakokoelmia, joissa nuoret seisovat oudoissa asennnoissa ja kertovat, noin tekstiviestin pituisesti, minkälaisia vaatteita aamulla on komerosta pudonnut päälle. Setäikäisellä on vähän vaikeaa ymmärryksen kanssa taas: ikään kuin ne aiemmat muoti-ilmiöt eli kissa-, käsityö- ja mies-ei-saa-piparia-ja-universumi-itkee-blogit eivät olisi olleet tarpeeksi hämmentäviä asioita. Tästä täytyy varmaan kirjoittaa lisää, jahka on aikaa.
]]>Muutos astuu voimaan toukokuun alussa. Kaikkien käyttäjien täytyy rekisteröityä palveluun uudestaan ja antaa nimensä, kotiosoitteensa, sähköpostiosoitteensa ja puhelinnumeronsa.
Lehden mukaan kaikki rekisteröitymiset tarkistetaan.
Karjalaisen keskustelupalstalla muutos on herättänyt odotetun "en ala" -reaktion. Kiinnostavaa onkin nähdä, miten muutos vaikuttaa Karjalaisen kävijä- ja erityisesti sivulatausmääriin. Niitä tiiraillessa kannattaa sitten muistaa, että toukokuu on kävijämäärämittareissa jo kesän laskukauden alkua.
Oma keskustelunsa on sitten tietenkin se, kuinka luotettavana tätä oman nimen ilmoittamista voi pitää ja mitä hyötyä se keskustelulle tai lehdelle tuottaa.
]]>Idea on siis tarjota yleisölle maksullinen journalismiaggregaattori, jonka käytöstä maksetaan kuukausi- tai viikkomaksua. Kuukausitilaus, jolla saisi käyttöoikeuden kaikkien hankkeeseen osallistuvien lehtien uutisiin, olisi New York Timesin tammikuussa julkaiseman jutun mukaan noin 15 dollaria kuukaudessa.(Eli jos ollaan täsmällisiä, malli muistuttaa enemmänkin Spotifyta kuin iTunesia, mutta ymmärtänette idean.)
Hanke on tietenkin sinällään hyvä ja kannatettava. On hyvä, että sanomalehtibisnes lähtee ainakin kokeilemaan erilaisia malleja ja toimintatapoja sen sijaan, etä jäätäisiin kyyhöttämään juoksuhautoihin.
Mallin onnistuminen, se onkin sitten toinen asia.
Samaan aikaan Journalism Onlinen ilmoituksen kanssa Newspaper Association of America julkaisi tutkimuksensa (PDF) alle 30-vuotiaiden web-uutisten käytöstä. Tulokset ovat Journalism Onlinen ja maksullisen uutissisällön kannalta synkkää luettavaa.
Ensinnäkään uutiset eivät ole tälle yleisölle kovinkaan kiinnostavaa sisältöä. Uutisia ei niinkään etsitä, vaan niihin enemmänkin törmätään. Nuoret eivät halua seurata siinä mielessä, että he etsisivät useita, samaa aihetta käsitteleviä uutisia useista eri lähteistä.
Journalism Onlinen tulomallin kannalta huonoa on se, että alle 30-vuotiaat amerikkalaiset eivät halua maksaa uutisista. Facebookista tai muusta online-elämälle keskeisestä palvelusta ollaan valmiita maksamaan, mutta uutiset eivät vain tälle ryhmälle näyttäydy kovin keskeisenä asiana. Varsinkaan, kun suurin osa uutissaiteista näyttäisi tarjoavan keskenään samaa kamaa.
Tämä on journalisteille ja journalismibisneksen pyörittäjille kipeä paikka. Haluaisimme nähdä tuotoksemme samalla tavalla koukuttavana ja merkittävänä sisältönä kuin Faith No Moren biisit, Facebook-kaverit tai nettiporno, mutta todellisuus vain ei näytä tukevan tätä halua. Damn.
Siirryinkin. Aloin kerätä itselleni mielenkiintoisia seurattavia Twitteriin ja päivitin statustani jonkin verran. Nopeasti Twitter-kontaktieni määrä ylitti kontaktien määrän Jaikussa.
Jokin kuitenkin tökki. Tietoisesta yrittämisestä huolimatta Twitter ei tarttunut. Twitterin käytöstä ei tullut tapaa. Minulla ei ollut tarvetta tarkistaa Twitterin tilannetta bussissa tai ruokakaupan jonossa, kuten Jaikun kanssa oli ollut.
Yritin aivan tosissani. Asensin koneelleni Tweetdeckin, kokeilin Twitbearia, työnsin iPhoneen Twitterrificin. Mutta ei. Twitter näyttäytyi kaoottisena kaikukammiona, josta ei tuntunut erottuvan yhteisöä tai koherenttia keskustelua. Hetken aikaa epäilin yksinkertaisesti tulleeni liian vanhaksi. Selitys voi kyllä edelleenkin olla ihan pätevä.
Yllätyksekseni huomasin, että Jaikun paikan olikin salakavalasti vienyt Facebook. Facebook oli muuntunut nopeasti ärsyttävästä kaverin-vampyyrit-purevat-minun-merirosvojani-härdellistä paljon Jaikua ja Twitteriä muistuttavaksi palveluksi, jossa statusviestien merkitys korostui.
Lisäksi Facebookista näytti löytyvän huomattavasti enemmän tuttuja ihmisiä kuin Jaikusta, Twitteristä nyt puhumattakaan. Eli kommunikointivälineenä se oli huomattavasti kattavampi kuin vain pienen suomalaisen aktiviivijoukon käyttämä Jaiku tai Twitter. Lisäksi ystävälistojen muokkaustoiminnon avulla erilaisten kontaktien näkymää omiin aktiviteetteihin saattoi säädellä varsin joustavasti.
Kun vielä Facebookin mobiiliversio osoittautui varsin käteväksi vempeleeksi, siirtyi web-sosiaalisuuteni varsin helposti Facebookiin.
Siirtymää voisi sanoa jotenkin...nöyryyttäväksi. Kas, Facebook ei ole läheskään niin pro kuin esimerkiksi Twitter. Facebookin käytöstä ei saa minkäänlaisia uskottavuuspisteitä, kun taas Twitteristä niitä edelleen saa (koska "kaikki" eivät ole siellä).
Tästä huolimatta: Facebook. Twitter-käyttöni on edelleen satunnaista, seuraan sieltä lähinnä ulkomaalaisten alan ihmisten huutelua. Jaikun korvaajaksi taas näyttää kuitenkin nousseen Qaiku, jonne iso osa Jaikusta tuttua porukkaa on siirtynyt.
Huonompi juttu on se, että Facebookin käytön lisääntymisen myötä tämän blogin päivittäminen on jäänyt vähemmälle. Yritän skarpata. Blogikirjoittaminen on kuitenkin eri laji kuin Facebook-heitot; joku vertasi statuspäivitysten ja blogikirjoitusten eroa pikaruoan ja gourmet-ruoan eroon. En ole aivan varma vertauksen toimivuudesta, mutta selvä ero on siinä, että omassa domainissa toimiva blogi on aika kiistattoman oma. Facebookissa toimiessani olen "vain" osa Facebookia.
]]>Okei, yritän muotoilua: taliaivot.
BBC:n uutisen mukaan "kyseessä olisi ollut tietoinen rikollinen toiminta, se olisi rikkonut lakia". No ei kakkaa, Sherlockit!
BBC:n toiminnan tarkoituksena on ollut "osoittaa botnettien teho rikollisten käsissä". Nnnnnngh! Oikeuttaako tämä tiedonintressi oikeasti selkeästi rikollisen toiminnan? Oli sen tarkoitus (intent) rikollinen tai ei? Ja oliko jollekulle vielä epäselvää se, että botneteillä voi lähettää spämmiä tai tehdä palvelunestohyökkäyksiä?
Ei voi ymmärtää!
]]>Jossain toisaalla:
Outi Alanko-Kahiluoto
Pekka Haavisto
Heidi Hautala
Johanna Karimäki
Ville Niinistö
Kirsi Ojansuu
Mielipide jotenkin vain meni näin:
Janina Andersson
Heli Järvinen
Erkki Pulliainen
Anni Sinnemäki
Oras Tynkkynen
Terppa vihreät, seuraavissa vaaleissa äänestän eri puoluetta.
]]>Hearstin tarkoituksena on Fortunen jutun mukaan lisensoida tekniikka myös muille julkaisijoille ja tarjota näille mahdollisuuksia omien bisnesmallien kehittämiseen. Tässä Hearstin ajattelu poikkeaa (ainakin tämänhetkisestä) Amazonin mallista, jossa kirjakauppa pitää teknisen alustan ja jakelun tiukasti omissa näpeissään.
Onko Hearstin hankkeella tulevaisuutta? Ennen tietoa laitteen tarkoista spekseistä ja bisnesmallista kyseessä on tietenkin arvailu, mutta arvaillaan.
Kyseessä on siis hanke, jolla yritetään saada lehdenkustantajien haltuun sähköisen jakelun tehot ja paperijulkaisun niukkuuden ekonomian tuoma taloudellinen hyöty. Lehtiä siis jaeltaisiin langattomasti sähköisiin lukulaitteisiin, jolloin rahaa ei kuluisi painoihin, postitukseen ja myyntiverkostoon. Toisaalta julkaisut leviäisivät julkaisijan kontrolloimassa suljetussa ympäristössä, jolloin niistä voitaisiin saada rahaa.
Ideallehan ei tällaisen aikakauslehtiyhtiön työntekijänä kuin taputtaa, mikäli se oikeasti saadaan toimimaan. Mutta saadaanko se?
Ensimmäinen kynnys on tietenkin itse päätelaite. Se pitäisi saada nykyisille lehdenostajille kaupaksi. Periaatteessa sen voisi jopa subventoida (periaatteessa, laitteen jälleenmyyntihinta lienee samoissa summissa kuin Kindlen eli runsaat 300 euroa): esimerkiksi suuret suomalaiset aikakauslehtikustantajat voisivat tehdä päätöksen ryhtyä kaikki kimpassa Hearstin vehkeen käyttäjiksi, jolloin käsissä olisi ainakin periaatteessa jonkin verran volyymia. Laitteen hinnaksi voitaisiin sanoa nolla euroa, jos tilaaja ottaisi vaikkapa kolmen vuoden lehtitilauksen. Samaan laitteeseen voisi samaan aikaan ostaa minkälaisia tilauksia tai irtonumero-ostoksia tahansa miltä tahansa kustantajalta (laitteen rajoitteet huomioon ottaen).
Mutta menisikö se kaupaksi sittenkään? Netbook-läppärin saa itselleen parilla sadalla eurolla ja niiden hinta tuntuu kovan menekin myötä vain laskevan. Tällaisella laitteella saa itselleen koko internetin nettiyhteyden hinnalla, lehdenlukulaitteella saa... joukon lehtiä, sikäli kun niistä suostuu maksamaan. Eikä nyt mennä siihen, että Hearstin laitteen verkkoyhteydestä meillä ei ole vielä minkäänlaista tietoa.
Lukijan kannalta kysymys kuuluu seuraavasti: mitä lisäarvoa sähköinen lukijalaite tarjoaa paperiin tai pc-lähtöiseen julkaisemiseen verrattuna? Itse en keksi juuri mitään. Kaikki hyödyt näyttävät olevan kustantajan hyötyjä, eivät lukijan.
Wiredin haastattelema Forresterin analyytikko ei anna hankkeelle kovin hyvää ennustetta. Analyytikon mukaan Hearstilla ei ole uskottavuutta eikä suhteita, joilla se saisi hankkeen lentämään.
Ajatusleikkinä voisi verrata Hearstia (aikakaus)lehtibisneksen uudistajana Appleen musiikkibisneksen uudistajana tai Amazoniin kirjakaupan uudistajana. Sekä Apple että Amazon tulivat mullistamaan bisneksiä hieman sivusta ja yllättäen. Hearst on tämän bisneksen ytimessä, niin keskellä kuin olla voi. Sen kiinnostuksen kärjessä eivät ole vanhojen mallien mullistamisen myötä syntyvät uudet hyödyt vaan ancien regimen säilyttäminen, vaikka nyt sitten jonkin teknisen jipon avulla.
Lisää aiheesta:
]]>Vaan ei. Kemppinen, Pers-Janne ja Merten (ainakin) ovat ottaneet esiin se, että Lex Nokian kyljessä näyttäisi pullistelevan syöpäkasvain, joka tuo nettisensuurin jälleen yhden askeleen lähemmäs todellisuutta.
]]>New York Times: Battle plans for newspapers. New York Timesin debattiblogin aiheena bisnesmallit. Steven Brill sanoo ilmaisuuden olevan itsemurhaa, craigslist.comin perustaja Craig Newmark on ymmärrettävästi vähän eri mieltä.
WSJ: Information wants to be expensive. Wall Street Journalin kolumnistin L. Gordon Crovitzin mielestä lehtien kustantajat antautuivat liian helposti sisältönsä ilmaisjakeluun.
Slate: Not all information wants to be free. Jack Shafer haarukoi (uutis)sisältöä ja jakelutekniikkaa, josta ihmiset ovat valmiita maksamaan. Ratkaisu: "boutique environment" eli Itunesin tai Kindlen tapainen bundlaus, jossa sisällölle oletettavasti syntyy maksamiseen kannustavaa lisäarvoa.
]]>Ensinnäkin HS:n referoiman Hyvärisen mukaan Suomessa ei tiedetä, "miten internetin haasteeseen pitäisi vastata. Ei tiedetä, millaisia lehtiä tai tv-uutisia nyt pitäisi tehdä".
En nyt sanoisi noinkaan. Totta, netti haastaa tiedotusvälineitä, mutta tiedotusvälineistä jotkut ovat onnistuneesti onnistuneet saavuttamaan yleisöjään netissä. TNS Metrixin top-10:stä viisi on suurimpien mediatalojen tai -brändien saitteja (ja top-20:stä perinteisten mediatalojen saitteja on 13). Esimerkiksi Yhdysvalloissa Nielsen Onlinen top-10-listalle (pdf) perinteisiä mediataloja mahtuu kaksi (kyllä kyllä, "oikeassa" listassa Suomessakin olisi Google). Väittäisin, että jotakin on siis thety oikeinkin, vaikka opittavaa aivan varmasti on.
Lisäksi Hyvärinen maalaa synkkää kuvaa suomalaisten mediatalojen taloudellisesta tilasta: "Ei ole ollenkaan selvää, että suomalainen maksullinen media selviää näistä haasteista".
Enpä tiedä tästäkään. Tietenkin haaste ajoittuu pitkälle aikavälille, mutta suomalaiset mediatalot ovat varsin vankassa kunnossa. Osa niistä tekee jopa erinomaista tulosta, taseissa riittää pääomaa ja omistajille maksetaan paikoin huimia osinkoja.
Hyvärisen siteerauksista näyttäisi paistavan yleinen tapa yleistää Yhdysvaltojen (printti)mediamarkkinan tilanne Suomeen. Joidenkin surkeasti johdettujen jenkkiyhtiöiden tilanteen näkeminen alan universaalina surkeutena on epäanalyyttistä höpöilyä. Se, onko höpötys tarkoitushakuista vai puhtaasti väärinymmärrystä on sitten vaikeammin haarukoitavissa.
]]>Keskustelua on toki ollut jo pidemmän aikaa, mutta jonkinlainen startti nykyiselle mylläkälle oli Wall Street Journalissa joulukuun lopussa julkaistu mielipidekirjoitus. Kirjoituksessa kolumnisti Paul Mulshine murehti sanomalehtien surkeaa tilannetta. Monien vanhan polven journalistien tapaan Mulshine näkee sanomalehtien tilanteen syynä niiden bisnesmallin romahduksen ja sen syynä taas, kyllä vain, Internetin.
Internetillä ja sen ilmaiseksi jaettavalla journalismilla (tai journalismia muistuttavalla materiaalilla) on toki osuutensa asiassa. Mutta kuten The Atlanticin Michael Hirschorn ja Rejurno-blogin Jane Stevens kirjoittavat, kysymys on pitkälti siitä, että lehtiyhtiöitä (esimerkkinä New York Times) on johdettu huonosti. Ja siitä, että ne eivät ole toden teolla miettineet uusia liiketoimintamalleja, joilla korvattaisiin vanhoja. Poikkeuksiakin toki on.
Liiketoimintamallien miettiminen on useimmille toimittajille tylsää tai pahimmillaan jopa vastenmielistä toimintaa, joka ei oikein sovi toimittajalle. Mutta kuten Mitch Ratcliffe huomauttaa, journalismin etiikka ja journalismin mahdollistava liiketoiminta ovat kiinteästi sidoksissa toisiinsa.
Ja Ratcliffen toinen merkittävä pointti on se, että median innovointi ei voi olla riippuvainen mainostajista, sillä mainostajat eivät halua ottaa riskejä. Innovaation täytyy nousta lukijoiden/katsojien/kuulijoiden tarpeista. Jos tarpeita tyydytetään, maksuvalmiuttakin on. Kyse on siis siitä, että yleisö täytyy uudelleen vakuuttaa siitä, että hyvän journalismin tekeminen maksaa ja on rahan arvoista tavaraa.
Ratcliffe ehdottaa ratkaisuksi eräänlaista yhteisö- tai säätiöjournalismia, jossa toimittajat erikoistuisivat tiettyihin maantieteellisiin alueisiin, hallinnon sektoreihin tai liike-elämän alihin. Yleisö sitoutuisi tiettyihin toimittajiin maksamalla toimittajalle esimerkiksi dollarin kuussa. Tällä maksulla toimittaja siis tekisi hyvää, alkuperäislähteisiin nojaavaa journalismia, joka olisi kaikkien halukkaiden luettavissa netissä. Taustalla voisi toimia säätiö tai yhdistys, joka keräisi varat lahjoituksina ja maksaisi toimittajan palkan.
Ratcliffe itse olisi valmis sitoutumaan taalalla päivässä 40:een hyvää journalismia tuottavaan indie-toimittajaan. Kyllä minäkin; itse asiassa olisin valmis antamaan vähän enemmänkin. Minulta irtoaisi helpolla 20 euroa kuussa hyvälle politiikan toimittajalle. Jos kaltaisiani ihmisiä olisi Suomessa vaikka vain tuhat (veikkaan että on) olisi luvassa sivukulut, työtilat, matkakulut jne huomioidenkin ihan kohtuullinen palkka.
]]>